Kun hän kerkisi vähän hengähtää ja aikoi jatkaa, riensi Hanna kysymään:
»Entäs miehet?»
Hanna oli kalvennut, ja hänestä tuntui kuin jalat vapisisivat.
»Kaksi niistä katosi juuri silloin, kun Heikin lautta iski kallioon... Emme nähneet, mihin he joutuivat, kun tukit myllersivät sinne tänne... Juhani ja Antti ovat vielä jäljellä...»
Taas nousi puna Hannan vaalenneille poskille, silmät loistivat kuin ennen, ja jalat seisoivat tanakasti.
»Pian, pian!» hoki hän, ja hänen tarmokas kätensä hellitti köysiä vieressä olevasta lautasta, jossa heidän pelastuslauttansa oli kiinni. Mutta sillä aikaa hän ehti selittää isälleen: »Menkää koskelle... viittokaa... viittokaa... että me tulemme...»
Iisakki lähti, ikäänkuin hänen nyt olisi pakko totella tyttärensä määräyksiä, nousi nopeasti rantatörmälle ja katosi männikön polulle.
Kaksiosainen pelastuslautta lähti liikkeelle. Hanna ja Koskenalustan Aukusti olivat reippaalla tuulella ja rohkaisivat toistenkin mieliä.
Kero-Pieti oli jäänyt yksin rantalautan nurkalle, airon ponnelle, istumaan käsi silmällä.
Vasta kun pelastuslautta oli pitkän matkan päässä, näytti hän ymmärtävän, mitä oli tekeillä. Ja hän ojensi kättään heitä kohden ja huusi jotakin, mitä lautalla olijat eivät kuulleet.