He joutuivat Ruotsin virtaan. Hanna oli avopäin hiukset liehuivat epäjärjestyksessä. Nuoret miehet näyttivät luottavan tähän uskaliaaseen naiseen paremmin kuin Aukustiin.
He puhuivat kaikki seikat selviksi. Lautta oli Puurnunleuan kohdalla käännettävä suoraan Varsankallion virtaan... Kaikkien piti olla jälkimäisellä lautalla, johon oli kiinnitetty lujat köydet poikki ja pitkin ja varattu kaksi lisäairoa. Kun etumainen pohja jyskähtäisi kallioon, silloin juuri heitettäisiin köysi hädässä oleville. Jälkimäisen lautan täytyisi—jos se pysyisi hajoomatta,—kääntyä Suomen rantaan päin... Jos Juhani ja Antti saisivat köydestä kiinni, ohjaisi vain yksi miehistä lauttaa Viuhkuraisen mutkaa kohti, ja toiset koettaisivat pelastaa molemmat miehet...
Hanna selitti jokaiselle, mitä oli tehtävä, ja kun koski alkoi vetää, kasvoi heidän jännityksensä niin, etteivät he kuulleet pauhujenkaan ääntä. Kukaan ei joutanut katsomaan rannalle, missä jännitys oli melkein yhtä suuri. Väkevä koski nieli kuin vihassa vaahdoten, lautta pysyi ohjaamatta Varsankallion uomalla, johon Puurnunleuan luona suunnattiin, heilahteli, keinui, rotkui ja liitteissään lotkahteli...
Vauhti kiihtyi yhä hurjemmaksi. Kaikki olivat asettuneet jälkimäiselle lautalle, pitäen köysistä kiinni. Hannan silmät leimusivat, posket hehkuivat, jalka oli varma... Hän katsoi rohkaisevasti Aukustiin, joka seisoi valmiina ratkaisevan hetken varalta.
Hirveän pitkä silmänräpäys vielä!
Hanna näki aurinkoa vasten kaksi miestä seisomassa Varsankalliolla. Ne olivat kuin haamuja, joita kuohut kastelivat... Lautta kiiti hirveää vauhtia suoraan kalliota kohti... Sydäntä kouristi, silmissä musteni...
Kuului hirmuinen rytinä... etupää halkesi kahtia, tukit levisivät molemmin puolin kalliota...
»Nyt!» huusi Hanna, jonka mielenmaltti oli pysynyt järkkymättä.
Köydet heitettiin kalliolle, mutta heitto epäonnistui, kalliolla seisovat eivät niihin ulottuneet...
Silmänräpäys vielä!