Antti toipui ensiksi. Hän oli kalpea kuin palttina, mutta hänen katseensa kirkastui, kun hän tarttui Hannan käteen.
Juhani makasi vielä kuin tiedottomana, kasvot vaaleina, vaatteet läpimärkinä.
Hänkin avasi rantaan tullessa silmänsä ja hetken päästä hän tajusi pelastuneensa ja vielä olevansa elossa.
Lauttamiehet riensivät vastaan. Juhania piti tukea, kun he lähtivät rinnettä ylös taloon. Mutta Antti käveli omin voimin Hannan vieressä. Hannan silmät loistivat, posket punoittivat, tukka oli yhä epäjärjestyksessä, ja likomärät vaatteet olivat repeentyneet.
Kukaan ei puhunut, mutta joku itki.
Vaivoin Antti sai selitetyksi Hannalle:
»Ne eivät jaksaneet enää... joutuivat suunniltaan ja menivät väkisten koskeen... Me toivoimme, vaikka vähissä oli meidänkin voimamme... Mutta kun näin, että sinä olit lautalla, sain ihmeellisen voimanpuuskan, järkeni ja tahtoni oli kunnossa. Kannustin Juhania... Elämä ja pelastus on edessämme, sanoin...»
Kun he jo nousivat pihaan, kysyi Hanna:
»Tiedätkö, että Paloniemen Heikki on hukkunut?»
»Minä näin sen omin silmin, ja näki sen Juhanikin... Kallion vieressä painui koskeen eikä enää noussut.»