He menivät sisälle, mutta niin kova oli ollut mielenjännitys, niin suuri tuska oli sydämen lamauttanut, etteivät he vielä oikein käsittäneet onnensa suurta päivää.
Rannassa juttelivat lauttamiehet järkyttävästä tapauksesta. Heidän joukossaan oli paljon sellaisia miehiä, jotka olivat nähneet toveriensa hukkuvan, putoavan koskeen ihan silmäinsä edessä. Mutta se ei ollut heitä liikuttanut. He olivat jatkaneet hurjaa elämäänsä niinkuin ennenkin. Eikä kuolema ollut heitä koskaan kammottanut. He olivat vain ilveilleet, kun kuulivat miehen hengenhädässä apua rukoilevan.
Mutta nyt he eivät laskeneet leikkiä, ja kuolema herätti kauhua. Varsankallion uhrien perikato koski mieliin niin, että ohimot jyskyivät. Hannan maltti ja rohkeus pani heidät ihmettelemään.
»Isänsä tytär se on», puhui eräs vanhempi mies. »Niin on ollut rohkea Iisakkikin... Olisipa pojaksi syntynyt tämä Hanna, niin jo olisi Korpikoskessa mainio perämies...»
»Niin olisi... Mutta kuka nyt lautat laskee, kun Heikki hukkui eikä Iisakki enää lähde perämieheksi?» arveli joku.
Mutta toiset, jotka jo olivat saaneet lauttansa kosken alle, sitoivat irtipäässeitä tukkeja kiinni lauttaan ja aikoivat lähteä matkaansa jatkamaan alas meren suulle, vielä monen muun kovan koetuksen lävitse.
Siellä odotti lauttamiehiä iloinen satama, jossa monen hikisen päivän ansiot pian menetettäisiin.
»Mitäpä siitä», puheli nuori tukkilainen, jonka lautta alkoi olla lähtövalmiina. »Mitäpä siitä, yksi koski vie niin monta, toinen näin monta... Monta on vielä kovaa kuohua edessä... Kenpä tietää, kuka meistä niihin jää... vaikka ei yhtään tästä joukosta kaupungin viinoille joutuisi. Niin miehiä menee, ja toisia astuu sijaan... niin virtaa elämä eteenpäin, eikä meitä kauan missään kaivata. Työnnetäänpä vesille, miehet!»
He saivat lauttansa vesille. Joki oli tyven, ilta kaunis, väylä parhaiksi virtava ja mutkaton.
Päästyään vähän matkaa rannasta he alkoivat rallatella.