Nuottaniemen Iisakki ja Kero-Pieti tekivät lähtöä kosken alle, josta jo kuului löydetyn parin hukkuneen ruumiit.
Kero-Pieti ei ollut jaksanut jatkaa matkaansa vaan oli jäänyt levähtämään. Häneen oli Varsankallion onnettomuus kovasti koskenut, ja Iisakki oli monta kertaa tavannut hänet itkemässä.
Oli jo yö, ennenkuin he pääsivät liikkeelle. Sillä aikaa, kun Iisakki vielä viipyi rannassa lauttamiehiä puhuttelemassa, ehti Kero-Pieti mietiskellä sitä, mikä oli alkanut kummallisella voimalla painaa hänen mieltään. Yhä uusia kysymyksiä nousi eteen, ja monta kertaa tuntui hänestä, että hän itse oli meren selälle joutunut hylky, jolla ei ollut minkäänlaista pelastuksen mahdollisuutta. Mutta äsken tapahtuneessa onnettomuudessa hän näki Kaikkivaltiaan sormen jäljet ja alkoi ymmärtää, että siinä oli annettu opetusta hänellekin. Herran tiet olivat tutkimattomat, eivätkä ihmisen parhaatkaan pyyteet olleet Hänen mieleensä, mietiskeli hän. Kenet Herra aikoi hävittää, sen Hän löi sokeudella... Sokeudella oli Herra Heikin lyönyt ja pannut hänet vartavasten omaa hautaansa hakemaan...
Oliko hän suuresti erehtynyt Paloniemen Heikistä, jonka oli uskonut kristityksi ja jonka synnit hän oli todistanut anteeksiannetuiksi? Erehtynyt oli Heikistä, niin hän nyt myönsi. Oli ehkä erehtynyt monesta muustakin, joiden sydämeen luuli näkevänsä eikä nähnytkään kuin silmiin asti! Iisakkia hän oli pitänyt vähäuskoisena, joskus heräämättömänäkin, joka vain kunnian vuoksi koetti näytellä kristittyä...
Eikö hän ollut puhunut ja opettanut, niinkuin raamattu neuvoi ja omatunto opasti? Olivatko kaikki hänen opetuksensa langenneet huonoon maahan? Olivatko kaikki seura-illat ja suuret liikutukset olleet narripeliä?
Kummalliset keskinäiset suhteet oli ollut näillä naapureilla. Hän oli toivonut voivansa molempiin vaikuttaa... saada molempien miesten sydämet vertavuotaviksi ja rakkauden paisumaan heidän keskensä suureksi ja kaikkikestäväksi.
Niin hän oli itse uskonutkin, kun naapurit hänen vuoteensa vieressä puhuivat...
Hän oli silloin itse sanonut, että se olisi merkki Jumalalta, jos heidän lapsensa Juhani ja Hanna kristillisellä avioliitolla vahvistaisivat heidän sovintonsa... Oliko semmoinen toivo ollut Jumalan kiusaamista?
Sillä nyt hän tunsi selvästi pitäneensä paremmin Heikin puolta ja samalla ajatelleensa myös Heikin maallista etua...