Yhdellä iskulla oli Herra hajoittanut sekä Heikin että hänen suunnitelmansa.
Hän tunsi sen nyt ja uskoi varmasti, että tässä oli Herra tahtonut häntä nuhdella ja oikealle tielle, Herran omalle tielle, ohjata.
Sillä vaikkei hän vielä tiennytkään kaikkea, oli hän Iisakin katkonaisista puheista päässyt siihen käsitykseen, että Heikin pyyteet olivat olleet rikollisia...
Kyllä hänelle nyt, kun hän muisteli talvellisia iltoja, molempien miesten istuessa hänen vuoteensa vieressä, johtui mieleen, että hän oli joinakin hetkinä epäillyt Heikin sieluntilaa. Joskus oli myös sattunut, että hän oli Heikin kasvojen ilmeessä ollut näkevinään vilahduksen, ilon leimun, joka ei ollut Jumalasta. Mutta silloin hän luulotteli, että piru toi hänen mieleensä sellaisia epäluuloja.
Nyt oli Heikki, kuin tahallaan kuolemaa hakien, uhkarohkeana hukkunut koskeen, ja hänen poikansa oli pelastunut.
Iisakki tuli kuistille, missä Kero-Pieti istui. Nyt piti jo lopultakin lähdettämän liikkeelle.
Valoisa oli yö.
Iisakki käveli edellä männikköön vievälle polulle, Kero-Pieti köpitti perässä, harmaa villapusero yllään, takki käsivarrella. Iisakin jalka nousi vielä keveästi, ja hän käveli joutuisasti. Saarnamiehen askel oli lyhyt ja epävarma.
»Elähän kävele niin nopeasti», pyysi Kero-Pieti.
Iisakki hiljensi kulkuaan.