He saapuivat kosken rannalle, sille kohdalle, josta näki suoraan Varsankalliolle.
»Siinä se on», sanoi Iisakki.
»Siinä se on», vastasi saarnaaja omituisella äänenpainolla.
He jatkoivat matkaansa pitkin polkua, joka Varsankallion kohdalla seurasi rantatörmän lakea, mutta painui jonkun matkan päästä metsään.
Kosken pauhu kuului tohisten ja valittaen.
Kero-Pieti oli aikonut kysyä Iisakilta montakin asiaa. Nyt hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä ensiksi kysyisi. Hänestä tuntui kuin ei voisi oikein puhua näin kävellessä. Jospa saisi istahtaa, silloin sopisi paremmin keskustella.
»Mitähän, jos istahdamme levähtämään», esitteli hän, kun he olivat metsän peitosta taas tulleet lähelle törmää, josta näkyivät Viuhkuraisen mutkan vaahtolaineet ja synkkä, jyrkkärinteinen kosken ranta.
He istuivat kivelle vierekkäin, Kero-Pieti pyyhkien hikeä kasvoiltaan.
»Mitä sinä ajattelet Heikki-vainajasta?» kysyi hän. »Pääsikö autuaasti pois?»
Iisakki vastasi vältellen: