»Itse lienet hänet paremmin tuntenut. Anteeksi minä hänelle kaikki annoin, mutta lieneekö hän antanut minulle...?»
»Toivoi poikaansa vävyksesi, kuten minäkin toivoin... Taisi olla synnillinen ajatus. Kerro, mitä tiedät... ja arvelet!»
»Omia luulojani ne ovat ja ajatuksiani. Herran kasvojen edessä hän tehnee nyt tiliä töistään...»
»Mitä luulet?» tiedusteli yhä Kero-Pieti ikäänkuin hakien Iisakilta omille ajatuksilleen tukea.
»En tahtoisi hänestä enää uskoa pahaa... kuolleesta, joka ei saata puolestaan puhua. Mutta raskas on sentään tuntoni, ja uskoksi epäilykseni käyvät... niin entiset kuin nykyisetkin. Niiltä en enää koskaan pääse rauhaan... sen tunnen. Eloni loppuun ne minua vaivaavat. Kertoisin sinulle, ehkä voisit minua oikeaan opastaa. Tiedät: raskasta on epäillä naapuria, jonka uskoi olevan kristityn ja jolle on puolestaan kaikki anteeksi antanut...»
»Kerro minulle! Sokea olen ollut ja pinnalta vain ihmisiä tuntenut. Koskaan en nähnyt Heikin sieluun. Salaperäinen, itseensä sulkeutunut mies hän oli. Pettynyt olen... Kerro siis meille molemmille opiksi...»
»Salaperäinen hän oli... Kun poika-vainajani hukkui, epäilin sitä hänen työkseen, ja siitä tuli vuosikausien katkeruus välillemme. Mutta vuoteesi vieressä uskoin erehtyneeni, oman pahan sydämeni tunsin... Katumus vaivasi, kaikki annoin anteeksi ja uskoin pahoin erehtyneeni. Niin silloin. Mutta vähitellen alkoivat epäilykseni taas kasvaa, ja rukoilin Jumalalta voimia ne karkoittaakseni... En onnistunut. Näin taas hänen omituisissa kiiltävissä silmissään palon, jota en saattanut kärsiä, ja jonka epäilin niihin silloin ilmenevän, kun hänellä oli paha mielessä...»
»Se on sitä samaa, mitä minäkin olen nähnyt», sanoi saarnamies huokaisten. »Se on koko hänen sukukunnalleen ominaista...»
»Niinkö lienee», jatkoi Iisakki, kerran päästyään tuntoaan keventämään. »Silloin minä näin, kun Koskenalustan Antti ylhäältä saapui lautalla... Pahoin järkytti mieltäni, tuntooni iski kuin kirveellä, mutta en kenellekään osannut sanoa, mitä ajattelin. Eipä ymmärtänyt Hannakaan... Olisi Anttia sillä kerralla kieltänyt kosken alle lähtemästä...»
Saarnamies säpsähti ja katsoi Iisakkia pitkään.