Puolijärveen auttoi myötäleen antama vauhti, ja siitä Jooseppi oikaisi taloa kohden, lykkäsi lujasti järven törmälle ja oli pian vainioiden takana, josta ei näkynyt muuta kuin seipäitten kärkiä kinoksen alta. Valveilla oltiin jo, koska savu nousi sekä navetan että pirtin piipuista. Pihalle oli sillä välin nostettu sahajalat, joiden päällä köllötti siroja, oksattomia petäjiä.
— Veneen lautojapa täällä miehet sahailevat, — arveli hän ja alkoi asettaa suksiansa seinää vasten. Silloin juuri pyörähti Juhani pihalle aamuvirkkuna ja avopäin.
"Terveisiä rantamailta", tervehti Jooseppi.
Mutta Juhanilla tuntui olevan muita mietteitä, koska varsin riensi Joosepilta kysymään:
"Eipä tainnut olla minulle mitään?"
"On täällä muuan käärö, mikä lienee. Oinas-Jussi-Pekka sen matkaani toimitti."
"Ei huoli puhua pirtissä mitään", ehti Juhani varoittaa.
Jooseppi silmäili Juhania kysyvästi. Mitähän tuolla pojalla nyt olikaan mielessä? Eiköhän vain ollut jotakin?
Juhani oli komea, nuori mies; pitkä ja solakka vartalo oli isän perintöä. Kasvot olivat punakat ja silmät siniset, mutta niiden ilme oli kalsea ja kylmä. Partaa ei ollut vielä vähääkään. Jooseppi ojensi povitaskustaan Juhanille tulevan käärön.
"Tämä se on .. En huolinut sitä laukkuun panna, kun Jussi-Pekka varoitteli sitä tarkoin säilyttämään", sanoi hän.