Mutta ei ole enää uskallusta yksin niin pitkälle taipaleelle painua… jos päivempänä aurinko alkaisi hyvinkin hankea pehmittää.
Tuli ajatelleeksi tuota Ruokojärven väkeäkin. Yksiin aikoihin he olivat Heikin, Ruokojärven isännän, kanssa taloa tänne kiveliöön alkaneet hommata. Mutta ei ollut Heikistä kiveliöön eläjäksi. Liian hoikka oli varsi, pehmeä käsi ja kuinka lie ollut tervekään. Kituvaa oli elämä aina ollut, ja hätä ja puute ainainen… Ei ollut saanut Heikki parka isoja toimeen, ja jollei olisi ollut vaimon perintöä, niin tuskin olisi takkaansa tulta koskaan sytyttänyt. Järven rannoilta otti heinän kuin läjästä kolmelle lehmälleen, mutta sen isommaksi ei ollut taloa saanut.
Ei ollut oikein maahenkeä, arveli Jooseppi. Laiskaksi ei voinut Heikkiä sanoa. Käsistään teki talvikaudet rekiä ja risloja, keväiset pitkät päivät naputteli veneitä ja niitä rantalaisille myi… Ja hyvänhän sai hinnan, kun rantamailla ei ollut semmoista reki- eikä veneseppää. Mutta kun jauhotavara oli aina ostossa, jäivät sinne komeat rahat, eikä taloon mitään uudistusta liiennyt. Peltoakaan ei ollut kuin neljäsosa mitä Romakkaniemessä, ja sekin huonosti viljeltyä. Jooseppi tiesi, että Heikille oli jo monet kerrat annettu muistutuksia, että ellei alkaisi paremmin taloa asua, niin… Nimismies oli Joosepille niin sanonut.
Tyhjin käsin oli hänkin, Jooseppi, aloittanut. Eipä ollut paljoa muuta kuin puhtaat kämmenet ja kirves, kun Romakkaniemeen maihin nousi ja kalamiesten saunassa ensi vuoden asui, talvenkin…
Mutta ei käynyt Heikkiä yksin syyttäminen, vaikka toimettomaksi Jooseppi hänet arveli. Kovaa olivat kokeneet. Lapsistakin oli ollut murhetta. Tyttäristä varsinkin. Joutuivat rantamaille palvelukseen, siitä menivät ompelijan oppiin — ja köyhäinhoidossa ovat nyt molemmat… äpärälapsia viis' kuus' kummallakin… kuinka käynee nuorimmallekaan, Marille, joka on pappilaan piiaksi mennyt..
Jooseppi alkoi köyttää laukkua selkäänsä, piipun vielä savutessa hampaissa. Silmäili sinne päin, josta oli tullut, ja täältä korkealta Viovaaran paljukalta näki jylhän kukkulaisen erämaan välkkyvän, — nousevan auringon valossa. Sieltä siinsi Jyppyrä, jonka korkeinta huippua peitti sakea männikkö ja jonka hän oli sivuuttanut, tännempää pohotti Ehovaaran valkoinen laki, jonka huippu oli alaston ja sileä. Ei rantamaillekaan päin silmä nähnyt asuttuja tienoita.
Hän kopisti piipusta tuhat, pisti sen taskuunsa ja lykkäsi hiljaiseen vauhtiin, jyrkimpiä rinteitä vältellen. Viovaaran kylki oli harvaa männikköä, niin että hän, kun viistoon ohjaili, helposti saattoi välttää puut ja kiertää louhikot.
Ruokojärven talo näkyi jo aivan selvästi. Ei punaiseksi maalattua pilkkua koko talossa, ja rempallaan muutkin paikat!
Kuuluisi Juhani alkavan taloa korjata, mutta kun kruunu hakkaa metsän, niin… mitäpä siihen sitten enää asumaan, metsättömään taloon…
Siinä alkoi myötäle jyrketä, ja suksien vauhti eneni sitä mukaa. Joosepin täytyi sauvoillaan hiljentää vauhtia, ja sittenkin kiskoi aamukylmä ja vinkeä meno vedet silmiin. Mutta kun metsä loppui, päästi hän suksensa täyteen vauhtiin ja viillätti nyt kuin lentävä metso järveen kallistuvaa myötälettä pitkin, niin että laukun kieli selän takana leijaili.