— Taitaa sillä olla Ruokojärven Juhanilla omat hommansa… niinpäin olen ollut ymmärtävinäni. Kumpaa tytärtä tuumannee, Liinuako vai Kreetaa? Sinne meille on hiihtänyt tässä joulun pyhinäkin, ja mitäpä varten minua olisi tarvinnut niin hyvitellä ja käskeä käymään, kun muut jo ennen ehtivät? Ja jos oikein sanon, niin enpä parempaa vävyä haluakaan. Työtyrimpi on kuin minun poikani ja käsistään tekevä. Uutta navettaa nytkin oli salvamassa, ja nurkka näkyi nousseen suoraan kuin jouhimänty ja salvos oli tiivis ja siisti. Talon mies on ja maatyöntekijä. Sellaiset ne kiveliön miehiä ovatkin… ja säästäväinen…
— Ja hätäkös nyt on! Jos tahtonee Juhani, niin tulkoon milloin tahtoo meille ja käykööt vihille. Kumpaako miettinee, Liinuako vai Kreetaa… Olisi hauskaakin saada vereksiä voimia taloon, kun omat pojat huippivat kesäkaudet tukkitöissä ja talvet omissa hommissaan ja itselleen keräävät. Sopiipa siihen nyt tullakin… perintötalo, josta työnteolla tulee vielä vankka talo, joka elättää väkensä reimasti. Mitä sanonevatkaan Ruokojärvessä, kun kuulevat, että jo on perintökirja annettu!
Jo oli Jooseppi miettiessään lykkinyt lylyään pitkin kruunun rajalinjaa niin kauas, että alkoi näkyä korkean Viovaaran huippu oikealta. Hän hiihteli nyt Viovaaraa kohden, aikoen sen etelänpuolisen paljukan kautta pyrkiä yli.
Kun hän ehti vaaran kylkeen ja nousi päällemmäksi, läikähti kultaista aamuauringon valoa häntä vastaan, ja koko siintävä, kaukainen avaruus leimahti kuin kirkkaaseen liekkiin. Valoa tulvi tulvimalla asumattoman kiveliön hiljaa herääviin keväisiin metsiin. Hän näki auringon kohoavan kahden suuren lumilakisen kukkulan välistä kirkkaankellertävänä ja valojen kultaavan valkopää-huippuja.
Kun hän ehti paljukan laelle, mistä emävaaran korkein huippu alkoi kohota, levisi hänen nähtäväkseen suuri ja ihana jättiläiserämaa. Niin kauas kuin silmä kantoi, välkkyivät lumiset vaarain laet kuin kullatut kuvut aamukirkkaan auringon huikaisevassa valossa. Alempana vaarain kupeilla pohotti vielä varjossa olevia metsiä, joiden latvoihin vain päivän säteet osuivat. Näkyi järviä, luikerteli valkoisena, polveilevana juovana metsäjoki, joka toisesta järvestä lähtien kierteli vaarojen juuritse ja koskena kohisi alempana olevaan järveen. Mutta Viovaaran alta sopi jo näkymään rasian muotoinen Ruokojärvi ja pienoinen talo sen korkealta rannalta. Se oli ainoa talo tässä kiveliössä, ja siihen päästyään oli Jooseppi hiihtänyt puoli matkaa.
Nyt hän saattoi jo nähdä kauemmaskin pohjoiseen, jossa päin vaarat näyttivät korkeammilta. Penikulmia laajana pohotti sieltä Moinakiveliö, ääretön erämaa, jonka keskeltä kohosi muita korkeampi kukkula, Moinatunturi.
Sen tunturin takana oli Moinajärvi, jonka rannalla Romakkaniemen talo oli.
Jooseppi korjaili varpaallista, laski laukun hangelle ja aikoi siinä panna piippuunsa. Paljukalle sopivat jo päivän säteet lämmittämään, eikä hänellä enää ollut Ruokojärvelle kuin pieni huraus vain, myötämaata järvelle asti.
Suuri on Jumalan luonto, ja suurin on kevät, joka ajaa pimeyden pois! Voi sentään kuinka oli maailmaa pitkälti ja kaunista… oli somia järviä, joiden rannoilla huurteiset lepät kimaltelivat ja sulivat paljaiksi sitä mukaa kuin päivä ehti lämmittää.
Jooseppi tunsi lapsen iloa mielessään. Ja vaikka hän oli hiihtänyt nopeammin kuin ennen, ei hän tuntenut vielä minkäänlaista väsymystä. Oliko sitten hänen hyvä mielensä vaiko keväthangen liukas keli hänen voimiaan lisäämässä? Ollapa, että hän vielä olisi nuori… ollapa sillä iällä, kun yöpyi Moinajärven rannalle ja näki sen unen! Hän työntäisi vieläkin, kiertäisi koko Ruokojärven ja hiihtäisi suoraa Moinakiveliötä kohden… ja vielä ehtisi kotia ennenkuin huove alkaisi punottaa.