Kotiaan päin, Moinajärven rannalle, johon kirkonkylästä on alun kuudetta penikulmaa, hiihtelee Jooseppi, Romakkaniemen isäntä. Keveästi hiihtää vielä vanha, vaivaantunut mies, ja tanakasti jalka liikkuu, käsi sauvaa työntää.
Puoliyön aikaan on Jooseppi noussut suksilleen ja oikaissut suoraan kirkonkylästä asumatonta takalistoa kohden. Saatuaan pienet ostoksensa sullotuksi laukkuunsa ja nimismiestä puhuteltuaan hän on hyvillä mielin lähtenyt taipaleelle. Lyhyt on jo Pohjolan keväinen yö. Taivaan talvinen pimeä on tiessään, ja illan ja aamun vinkat jo iskevät silmää toisilleen. Ei yö enää yöltä tunnu, vaikka hämy vielä metsillä öitänsä viettää.
Talollisten rajalinjoja noudattaen Jooseppi hiihtelee hankea pitkin, jonka yökylmä on kovettanut suksenkantavaksi. Ensimmäisen vastaleen päälle kun on työntänyt, helpponee kulku, ja loivassa myötäleessä luistavat sukset kuin olisi rasvaa alla. Hämyn vuoksi ei vielä erota muuta kuin metsän puut ja talvisen taivaan… Jooseppi vaipuu omiin ajatuksiinsa. Tie on tuttu, ennen moneen kertaan hiihdetty; tuttuja ovat myös maat ja vaarat, eikä öinen hämy hidastuta hänen hiihtoaan. Mutta Jooseppi ei muista näin hauskoissa mietteissä ennen hiihtäneensä. Oli ollut joitakuita retkiä, jotka varsinkin olivat mieleen painuneet. Silloinkin kun talviyönä joutui kirkonkylään lääkärin neuvoja kysymään, kun nuorin lapsi syntyi… Ja monena pitkänä vuotena, jona leipä jouluksi loppui ja avuton väkensä täytyi turvatta kotia jättää…
Mutta ne olivat jo ohi ne vuodet, ja sitkeän työn hedelmä alkoi kypsyä. Täysiä olivat jo lapset ja terveitä… nuorin, vaivainen, hukkui… Ollapa Leenakin vielä terve… niinkuin nuorena naimisiin mennessä! Talo nyt valmiina, omana! Perintökirja, keisarin käskystä annettu, valmiina! Ei muuta enää kuin kirjoihin vain merkitään, että Romakkaniemen perintötalo nro 12 Viojärven kylässä. Niin sanoi vallesmanni, paras herra maan päällä…
Jooseppia nauratti ajatellessa, kuinka hyvä vanha vallesmanni oli ollut. Neuvonut oli ja kehoittanut, että "tee sinä se ja se, niin pian olet oma isäntäsi…"
Jos sattuisi nyt metsälle hyvä hinta, niin pian saisi jonkun verran päälle puulaakin velasta, että kykenisi palkkaamaan niityn raivaajia.
Yö alkoi valkenemistaan valjeta, raitis keväinen yö muuttui kirkassilmäiseksi aamuksi. Kun Jooseppi metsän peitosta päästi suksensa myötälettä alas jyrkkärantaiselle metsäjärvelle, hohti jo idän taivaanrannalla hopeista vinkkaa, varhaisen aamun tuloa ennustaen. Häntä auttoi myötäleen antama vauhti järven poikki, ja toiselta rannalta alkoi kohota laaja metsäinen kukkula, jonka poikki oli hakattu kruunun rajalinja…
Jooseppi suuntasi nyt hiihtoaan pohjoista kohden, kun tiesi siellä olevan tasaisempia maita ja siten pikemmin ehtivänsä Ruokojärvelle, jonka rannalla oli uudistalo. Sinne aikoi ehtiä ennenkuin päivä alkaisi lämmittää ja huove pudottaa. Siinä keskipäivän ajan levähtäisi.
Niin hän oli tehnyt tullessaan, ja talossa oli käsketty käydä palatessakin.
Hyvillä mielin Jooseppi mietiskeli: