— Mikä lie ollut miehiään, niin kumma kiilto silmissä ja käynti kuulumaton kuin varjolla, — oli hän miettivinään. Sitten hän muka nousi, heitti pari honganpölkkyä lisää nuotioon ja lähti niemen juurelle päin kävelemään, kirves kainalossa. Oli kirkas, kuulakka keskipäivä juhannuksen jälkeen. Äskeinen kuusikko loppui ja männikkö tuli sijaan. Niemen rannoilta päin alkoi kuulua kellojen kalkatusta, ikäänkuin siellä olisi karjaa laitumella. Mitä ihmettä? Oliko täällä joku asukas? Ei suinkaan. Ei yhtään ihmisasuntoa pitänyt vielä olla Moinajärven rannalla. Mutta karjan kellot kuuluivat yhä tarkemmin, kuta juuremmaksi nientä hän käveli.
— Mutta jopa on kummaa… jopa on kummaa, — hän mietti. — Kuka on tänne asumaan tullut ja karjankin jo hankkinut…
Ja kun hän vielä tuokion käveli, ilmestyi hänen eteensä aita ja sievä vainio sen toisella puolen. Oras oli jo pitkänä ja välkkyi siinä päiväpaisteessa kuin vihreä samettikenttä… Ja talo näkyi siinä korkeammalla: aivan uusi pirttirakennus, navetta alempana, aitta järvelle päin… ja kai heinälatoja ja muita huoneita…
Ja yhä hän oli olevinaan valveilla. — Mitä kummaa tämä on? — oli hän yhä miettivinään, sitten nousevinaan aidan yli, ja kun huomasi pientaretta pitkin vievän polun, lähti sitä pitkin taloon nousemaan. Pihalle paistoi päivä niin kuumasti, että melkein tuntui polttavan. Janokin oli. Ei vain yhtään ihmistä näkynyt, ja navetan ovi oli auki. Hän meni pirttiin, jonka keltaiseksi maalatulle lattialle oli ripoiteltu haavanlehtiä. Ketään ei näkynyt. Hän koetti istua penkille, joka täytti koko sivuseinän. Mutta kun hän istahti, romahti penkki poikki ja koko sivuseinä kaatui. Hän siunaili hädissään ja läksi juoksemaan järvelle päin, niemen nenää kohden… Mutta silloin hän näki, että Moinavaarasta suoraan aukeni kuin tulinen tie, joka räiskien tuli yli korkeimman laen, jatkui yhtä tulisena poikki leveän järven ja näytti taloa kohden tulevan. Ja yhä tulisemmaksi ja kuumemmaksi kävi… hänenkin kasvojaan jo poltteli…
"Herra Jumala!" huusi hän ja silloin vasta heräsi, heräsi siihen, että nuotio oli syttynyt suureen loimoon ja poltteli hänen kasvojaan.
Silloin alkoi aamu sarastaa.
Mutta hän jäi siihen paikalleen istumaan eikä heti päässyt selville, oliko tämä unta vai totta. Niin vilkkaassa unessa oli hän ollut.
Kun hän nyt sitä vielä kolmenkymmenen vuoden kuluttua mieleensä palautti, muisti hän tuon unensa yhtä tarkoin, pienimpiin seikkoihin asti.
Siitä kun oli oikein hereille päässyt, oli lähtenyt nousemaan niemeen päin… ja silloin teki päätöksensä, että siihen rupeisi kruunulle torppariksi.
Samana syksynä hän jo toi Leenan ja lapsenkin ja asettui asumaan rantalaisten kalasaunaan, jossa kalamiehet kesäisin oleskelivat, kun pyydystivät Moinajärven lihavia asujamia. Siinä meni se talvi, ja toisena hän oli jo oman katon alla.