— Kumpaako sitten aikonee, Liinua vai Kreetaa — en tuota kysynyt — enkä tahtonutkaan kysyä. Mutta työtätekeviä ovat molemmat ja muutenkin… Ja olisipa se kelpo vävy tervetullut… semmoinen säästäväinen mies. Jo oli Jooseppi hiihtänyt ulos lahden pohjukasta ja saapunut järven ulapalle, jossa kiva hanki tinki suksea lipeämään. Yli vaarain lakien heloitti jo aurinko, ja sen kilo alkoi lämmittää. Suuren järven pinta kimalteli ja välkkyi kirkkaassa valossa, niin että silmiä huikaisi. Korkearantaista ja louhikkorintaista Susisaarta kohden Jooseppi lykkeli, ja kun sen ohi kerran ehtisi, alkaisi Romakkaniemi näkyä. Tästä Susisaaren kuvetta pitkin ei ollut kulkutietä koskaan muulloin kuin keväthankien ja syyskuivien aikana, jolloin Hirviharjun kautta oikaistiin Ruokojärvelle ja siitä taas rantamaille, kirkonkylään. Kesäisin pääsi maisia maita kulkien ja järvien lahtia kiertäen polkua pitkin Ruokojärvelle, mutta venekulkua ei näiden kahden järven välissä ollut. Romakkaniemen kesäreittinä oli koskinen Lumijoki, joka Moinajärven eteläisimmästä lahdensopukasta puski kolkon kiveliön halki pienempien järvien kautta rantavesille. Se oli vaivaloinen kulkutie, eikä sitä Jooseppikaan käyttänyt kirkkotienään.
Mutta jo oli Jooseppi sivuuttanut louhikkorintaisen Susisaaren, ja kun hän ehti pohjoispäähän, alkoi Romakkaniemen nenä näkyä. Ensin näkyi korkea hiekkaranta, jonka rinnasta päivä jo oli lumen sulattanut, niin että kellertävä hiekka paistoi lumisen rantatörmän alta. Korkeammalta, niemen juurelta päin, näkyi jo talokin: uljas punaiseksi maalattu asuinrakennus, navetta latoineen, aittaa, tallia ja muita huoneita. Notkossa peltojen päässä kyyrötti sauna, jota ei ollut punattu. Talolta se näytti, näytti varsinkin täällä kiveliössä, jossa naapurit eivät voineet sitä häpeään saattaa.
— Romakkaniemen perintötalo Moinajärven rannalla, — hymähti Jooseppi, kun hyvillä mielin katseli kotoaan kohden, jota kirkkaan aamuauringon valo sopi valaisemaan. — Ei se nyt enää ole kruunun torppa eikä uudistalo, vaan se on perintötalo, jossa kruunu ei enää isännöitse…
Hyvältä tuntui Joosepin sydämessä ja mieli niin hauskalta, että itselleen täytyi hymytä. Mutta siinä olikin paras elämä kulunut, ja siihen hän oli ahkeruutensa ja voimansa uhrannut.
Jo näkyi savu nousevan vaaleana kirkasta taivasta kohden. Kuului kuin koirain haukuntaa ja väliin kuin poronkellon kalkatusta.
Mutta kun hän saapui lähemmäksi rantaa, näki hän Pontun, vanhan typihäntäisen porokoiransa, täyttä laukkaa kynsivän häntä vastaan pitkin kovaa järvihankea. Ponttu oli vainunnut isäntänsä tuloa ja tuntenut hänet jo jäälle. Ulisten ja hyppien Jooseppia vastaan se ilonsa ilmaisi, suu kummassa irvistyksessä.
"No no, no no, so, so, so", hyvitteli sitä Jooseppikin, otti kintaan kädestään ja antoi sen haistella paljasta kämmentä.
Noustessaan venevalkamasta törmälle hän huomasi heti vieraan poron saunan luona, pulkasta luppoja syödä nopostelemassa. Joku vieras kai oli taloon yöpynyt, mutta poromiehiä se ei ollut, sen tunsi Jooseppi poron valjaista ja koirasta, joka haukkua jäyskytti, pulkan kupeella ärhentäen.
Jooseppi hiihteli pihaan päin ja näki samalla toisen tyttärensä Liinun tulevan navetasta, sylissään korkea läjä pestyjä viilipyttyjä.
Liinu oli pitkän solakka, sinisilmäinen tyttö. Hänen hiuksensa olivat kullankeltaiset ja kasvot loistivat. Hipiä oli hieno kuin silkki ja liikkeet notkeat ja virkut. Kauniiksi tytöksi häntä oli mainittu jo muuallakin, ja rippikouluajalla sanottiin lukkarin häneen rakastuneen.