Yhä paremmalle tuulelle Jooseppi tuli sitä mukaa kuin ehti asiaa mielessään hautoa. Romakkaniemen uudistalossa oli hyvää metsää, jota Jooseppi oli hoitanut kuin silmäteräänsä, toivoen sitten saavansa sen myydä, kun talo lunastettaisiin perintötilaksi. Hän oli rakennuksiinkin käyttänyt huonompaa metsää ja säästänyt parhaat männiköt. Sitä säästömetsää vastaan hän oli tukkiyhtiöltä ottanut lainaa, jotta pikemmin saisi talonsa valmiiseen kuntoon. Sen tiesi nimismieskin, mutta tiesi myöskin erään toisen asian, joka koski Romakkaniemen metsää, mutta jota ei nyt tahtonut Joosepille sanoa.
Mutta Jooseppi jutteli:
"Ja niin minä olen päättänyt — ja semmoinen on Leenankin mieli — ettei myydä kuin sen verran, että puulaakin velka saadaan maksetuksi. Loppu kasvakoon, kun ei ole muuta välttämätöntä tarvetta."
"Niin vainkin", sanoi nimismies hajamielisesti. "Kuinka Leena nyt voi?"
Jooseppi muuttui vakavaksi.
"Ei sen Leenan asiat ole oikein hyvin. Kun nuorin poika hukkui, niin siitä asti on näin kevätaikoina tinkinyt höperöimään. Ja uskon asioita sotkee joukkoon. Ei näy kirjastakaan saavan apua. öisin pelkää kuolevansa… ja muuten murehtii kaikista asioista. Mutta kyllä minä luulen, että kun kuulee, että jo on meillä kiinteet taloon, niin ilostuu ja ehkä alkaa parata."
"Joo, joo."
Nimismies näytti miettivän jotakin muuta.
"Taitaa olla Joosepilla hyvääkin metsää?" hän sitten kysyi.
"On sitä siihen säästämällä vähin karttunut, kun parhaat puut olen jättänyt kaatamatta. Ja onhan nähnyt vallesmannikin, että pirtin hirretkin ovat aivan honkaa ja vikanaista aihkia…"