Terveiset hän toi kirkolta tyttärille, vähin kertoi kuulumisia ja sen, mihin hauta kaivettiin ja äidin ruumis kätkettiin. Tuliaiset hän myös jakeli ja vuorostaan kuunteli, mitä tytöt olostaan kertoivat, mutta ei muuta sanonut. Sitten hän istui yksin Leena-vainajan sängyssä ja mietiskeli, väsynyt, voimaton ilme ennen terveenjykevillä kasvoillaan.
"Onko Eelistä ja Pentistä mitään kuulunut?" kysyi hän.
Sanan olivat tytöt veljilleen kaikkien kulkijain matkassa lähettäneet, mutta mitään ei ollut pojista kuulunut.
Koettaessaan syödä Jooseppi jauhatti palaa suussa pitkän aikaa eikä tuntunut nälkää. Silloin hän pani pitkäkseen ja sanoi olevansa väsyksissä.
Leena-vainajan eläessä hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hän jäisi yksin… eikä sitäkään, miltä tuntuisi, jos toinen kuolisi ja toinen yksin jäisi… Heillä oli ollut semmoista ahertamista kaikkina näinä vuosina Romakkaniemessä, kun toivossa tehtiin työtä ja valmistettiin taloa, ettei väsymystä, tautia eikä kuolemaa ollut muistettukaan. Yhä vain työtä kesät talvet, niin että unenkin silmistä usein vei…
Silloin vielä, kun lapset olivat pieniä ja tässä ympärillä kaikin minkä mitäkin auttoivat, oli Leena-vainaja aina iloinen, aina naurusuin, vaikka oli ollut koviakin päiviä. Mutta siitä ne olivat alkaneet Leenan huolet ja unettomat yöt, kun Eeli ja Pentti väkisin menivät tukkilaisten joukkoon ja aina suuremmiksi varttuivat, ja kun hukkui nuorin poika, Aukusti, jota molemmin aina kaipasivat.
Ja nyt viime aikoina oli tullut lisäksi tytöistäkin huolia… Kyllä Jooseppi sen nyt ymmärsi, miksi Leena valvoi, ja nyt arvasi, että vainajalla olisi ollut paljon sanomista hänelle, muttei kaikkea sanonut. Kenties Leena ei tahtonut hänelle kaikkia kiusauksiaan ilmaista, vai uskoiko, ettei isä kuitenkaan ymmärtäisi äidin huolia… Kun tytöt kertoivat maanmittari-herroista, että molemmat olivat pyrkineet tänne asumaan, kuunteli Jooseppi heidän puhettaan välinpitämättömästi.
"Eivät ne käy kuin sunnuntaisin täällä. Kiveliössä ovat yötäkin, kun toisen pitäjän rajalta ovat lähteneet linjoja tuomaan. Syyskesällä vasta joutuvat Moinakiveliöön… Voita ne meiltä ostivat, itsellään heillä olikin muut eväät, ja saunan pyysivät lämmittämään…"
"Tuntuivatko ylpeiltä?" kysyi Jooseppi kuitenkin.
"Hyviä herroja näyttivät olevan ja terveiset käskivät isännälle sanoa. Se pitempi, Leppiniemi nimeltään, meinasi, jotta jopa täällä on hyvä talo keskellä kiveliötä. Se kävi maitokellarissakin ja kesänavetalla ja oli ihmeissään."