Taas eräänä päivänä hän ryhtyi panemaan uusia hinkaloita navettaan, mutta kesken jäi sekin työ. Sitten eräänä iltana hän lähti kuokka olalla Sorsalahteen, johon polku vei kesänavetan kautta.
Tytöt olivat lypsämässä, ja hän kuuli heidän keskenään supattamalla puhelevan ja väliin nauravan…
Eivätkö ne enää äitiä muistaneetkaan! Hänen oma sydämensä oli murheesta haljeta! Ei tullut kummastakaan äitinsä veroista.
Hän seisahtui navetan kynnykselle, istahti sitten kynnykselle, pani piippuunsa, mutta ei puhunut mitään.
Liinu meni siitä ohitse maitokiulua pyttyyn tyhjentämään ja virkkoi:
"Paarmain käsissä lehmätkin ehtyvät."
"Eiköhän siitä pian aikaa tule sade, joka paarmat vähentää", sanoi Jooseppi.
Siinä ne olivat hinkaloissaan lehmät, täynnä korven mehevää ruohoa. Valkoisia nupoja kaikki. Siitä yhdestä ainoasta lehmästä, Hillankukasta, jonka Juho-veli hääpäivänä lahjoitti heille, hänelle ja Leena-vainajalle, polveutui koko karja. Se oli ollut hyvä lypsylehmä ja kaksikymmentä kertaa Romakkaniemessä poikinut, ennenkuin joutui vanhuuttaan jalattomaksi…
Karja oli ollut Leenan ylpeys. Siitä hän huolehti ja sitä vaali, ja hyvin lehmät Leenan hoidossa menestyivät. Ja semmoinen talonvaimo oli Leena, että kirkonkylän kauppias aina kummasteli sitä voin paljoutta ja hyvyyttä, kun syyskelillä kirkonkylään vietiin.
Mutta kuinka kävisi nyt, kun Leenan silmä ei ollut katsomassa karjaansa?