Jooseppi nousi, käveli verkkaan Sorsalahteen ja alkoi kuokkia. Mutta toisaalla kulkivat hänen ajatuksensa.

— Jos eläisi nyt vielä vanha vallesmanni, niin hänen puheilleen lähtisin heti… Hän sen kyllä tietäisi, onko kruunulla oikeutta hakata minun metsääni, — tuumi hän.

Nällhuuti oli kyllä puhunut siihen suuntaan Välijoen Iisakille, ja semmoisen käsityksen hän oli itsekin saanut uuden metsäherran puheista, vaikkei tullut oikeaa tolkkua.

Kun hän ennen työskenteli kuokkamaalla, nousi kuokka rivakasti, otti leveän ja paksun palan, paksu juuri katkesi kuin korte, ja sitkeä vesa taittui. Mutta nyt hän kuokkiessaan kesken lyönninkin unohtui mietteisiinsä ja nakkasi sitten kuokanpalan eri suuntaan kuin oli ollut aikomus.

— Jos sopisi puhutella näitä maanmittareita, — ajatteli hän. — Kyllä kai hekin tietävät…

Mutta silloin nousi kuin vihanpuuska heitäkin kohtaan. Mikä ne tänne lähetti linjoittamaan ja hakkaamaan juuri tänä kesänä?

Ja sitten puulaakin velka…

Työstä ei tullut mitään. Pois piti heittää kuokkiminen. Ei ollut rauhaa tehdä työtä. Selvyys ja varmuus piti saada!

Jooseppi jätti kuokkansa suuren kannon oksaan ja käveli pihaan. Ja suoraan kaapilleen hän meni ja alkoi sieltä penkoa.

Hän ei osannut kirjoittaa eikä kirjoitusta lukea, mutta lyijykynällä hän oli itse opetellut merkitsemään muistiinpanojansa paperille ja almanakkaan. Siellä oli sekin paperiarkki, johon hän oli puulaakista ottamansa rahasummat merkinnyt. Siihen hän oli pannut jokaisen summan, sillä monta eri kertaa oli täytynyt ottaa.