Niin oli Nällhuuti tutkinut, mutta sittenkin Jooseppi epäili. Eihän vallesmanni-vainaja ollut siitä maininnut, vaikka muissa asioissa neuvoi. Saattoipa erehtyä Nällhuutikin tai käsittää väärin asetukset.
Puulaakin herrojen puheilla hän oli myös käynyt, ja he olivat luvanneet vartoa ensi talveen. Jos he silloin saisivat metsää sen verran kuin Joosepin velka teki, niin ei vielä hätyytettäisi. Mutta jos kruunu hakkaisi parhaat puut, niin silloin velka haettaisiin ulos.
Jooseppi jäi kuin kiehuvaan koskeen. Ei tiennyt, pääsisikö rannalle vai eikö. Toisella puolella puulaaki velkakirjoineen, toisella kruunu vaatimassa hänen metsäänsä. Epätieto ja toisinaan pimeät toivottomuuden puuskat tekivät hänestä levottoman miehen, jolla ei ollut yön lepoa eikä päivän rauhaa. Jos välistä saikin tuntonsa tyynnytetyksi joksikin aikaa, niin sitä kamalampana sitten kuvasteli tulevaisuus.
Väliin hänelle tuli semmoinen lapsellinen usko, että oli unohdettu hänen metsänsä, kun vanha metsäherra oli päässyt ylempään virkaan eikä tämä nuorempi tuntenut asioita. Varmaan se oli kruununkirjoista jäänyt pois, koska vallesmanni-vainajakaan ei ollut siitä mitään maininnut…
Mutta Nällhuuti oli vakuuttanut, ettei asiaa sillä tavalla unohdettu. Kyllä herrat pitäisivät huolen.
Kun Vanhantalon ranta alkoi näkyä ja he pääsivät virtavalta joelta Viojärvelle, virkkoi Airis-Mikko, puheen käännyttyä kruununtorppiin:
"Kuuluvat tulevan pois haastettaviksi tältäkin taustalta Välijoen Iisakki ja Ruokojärven Heikki."
"Ka, minkätähden?" kysyi Jooseppi.
"No, kun eivät ole täyttäneet asumavelvollisuuksiaan eivätkä kruunun kanssa tehtyä kontrahtia", tiesi Mikko.
"Mistä sinä ne tiedot sait?"