"Ajattelin sinulle tässä kahden kesken puhua, että pysy sinä kotona, koska kuuluvat siellä juhannusyönä juoneen ja tanssineen. Olivat saaneet Ruokojärven Juhaninkin maistelemaan…"
"Tukkilaisetko?"
"Ne maanmittarit. Koko laukullisen vei Välijoen Ville väkevää. Tuntui, että siinä oli, kun laukkua liikutteli."
Jooseppi ei puhunut mitään.
"Minä oikein säälin sinua. Leena-vainaja sentään oli emäntien emäntä…"
Jooseppi huokasi.
— Kyllähän minä miespoloinen lujalle tulin vanhoilla päivilläni, vaikka luulin nyt pääseväni helpommalle ja kiusattomaan elämään. Kaikki kovat koettelemukset tulevat yhtaikaa.
Raskain mielin ja tuntien outoa uupumista hän lähti yksin kävellä vätystämään Alpaslahteen vievää polkua. Ei ollut laukku raskas, mutta sittenkin se tuntui painavan ja rasittavan kuumana paistepäivänä. Avopäin hän käveli, pitkä, harmaja tukka paidan kaulukselle venyen.
Viovaaran laella hän levähti. Siinä taas Leena-vainaja muistui mieleen. Leena se osasi tytötkin kousissa pitää, jyrkän sanan sanoi eikä päästänyt kylille mellastamaan. Mutta miten kävisi nyt, kun Leenan silmät eivät olleet näkemässä! Kun olisivat edes pojat, Eeli ja Penne, kotiutuneet… nyt heinäntekoajaksi! Saisivat alkaa isännöidä nyt, ja hätäkös olisi valmiissa talossa, jossa oli lypsävä karja ja viljaa antavat pellot. Kirkonkylässä oli Jooseppi tavannut tuttavia tukkilaisia, jotka olivat kuljettamassa lauttoja meren suulle, ja heiltä kuullut, että hänen poikansa olivat jo keväällä menneet Ounasjoelle eivätkä suinkaan tulisi rantamaille muualta kuin Kemijokea.
He eivät tietenkään olleet saaneet tietoa äidin kuolemasta.