Siinä korkealla Viovaaran huipulla tuntui viileämmältä ja raitis tuulenhenkäys etelästä vilvoitti hänen kuumaa otsaansa ja puhalsi avonaisesta paidanrinnasta suoraan ihoon.
Hän nousi ja lähti. Mutta ei käynyt kävely nyt enää niinkuin ennen, vielä kolmantenakin kesänä. Raskaalta tuntui jalka, ja vaikka luuli jo nousevansa kiven yli, niin ei noussutkaan, vaan töksähti kiveen.
Merkillistä, että hän oli juuri näinä viime aikoina heikontunut.
Kun Romakkaniemi ja Moinajärvi alkoivat näkyä, ei hän tuntenut mielensä niin ilostuvan kuin ennen. Vaikka päivä paistoi ja järvessä pienoiset laineet liplattivat, näytti kuitenkin kuin sen rannoilta olisi vieras hymy myhäillyt; ja vaikka niemennenän pitkät koivut ja männikkö talon takana olivat ennallaan, tuntui Joosepista kuin kalseat väreet olisivat siellä kahakäteen leijailleet.
Alpaslahdessa hän sytytti suuren nuotion ja istui sen viereen tupakoimaan.
Tuulenhenki, joka oli käynyt etelästä päin, oli kokonaan tyyntynyt.
Romakkaniemen rannasta työnnettiin vene vesille, ja se lähti Alpaslahteen päin.
Silloin kuului metsän takaa hakkaamista ja kaatuvien puiden parahtavaa ryskettä. Hakkuu ja ryske tuntuivat tulevan Moinavaarasta päin, tältä puolen tunturin.
Jooseppi kuunteli. Maanmittarit olivat jo siis ehtineet Moinakiveliöön, vaikka olivat sanoneet, että vasta syyskesällä sinne joutuisivat. Yhä kovemmin kuului ryske, ja Joosepista näytti kuin järvi sen ryskeen kuullessaan tyyntyisi ja rantametsät kummastellen ja pelokkaina sitä kuuntelisivat…
Noutajavene lähestyi Alpaslahtea, ja Jooseppi tunsi jo noutajankin. Se oli menneenkesällinen heinäntekijä, Väänänen, etelän puolen mies, joka puheen mukaan nytkin oli tullut Romakkaniemeen heinätyöhön.