Väänänen kertoi kuulumisia omilta matkoiltaan. Hyvät palkat oli tukinuitossa maksettu. Moneen taloon oli heinäntekijäksi pyydetty, mutta kun kerran oli Joosepille lupautunut, tahtoi hän sanassaan pysyä.
Viikon päivät hän oli jo ollut talossa, isäntää odotellen, — niin hän kertoi. Oli hommannut viikatteet varsiinsa ja tervannut haravat päiväpaisteeseen kuivumaan. Sitten hän oli kolmatta vuorokautta hakenut lehmää.
"Lehmääkö?" kysyi Jooseppi ikäänkuin nyt vasta heräten omista ajatuksistaan.
"Niin, Punakorva jäi kotia tulematta. Ei tullut sitten aamullakaan. Ja minä läksin hakemaan. Kolmatta vuorokautta sain hakea ennenkuin löysin. Katajajänkällä oli kaltioon mennyt ja siihen kuollut", kertoi Väänänen.
"Se oli paras maitolehmä", sanoi Jooseppi hetken kuluttua. Ja kun Väänänen ei tiennyt siihen mitään arvella, jatkoi Jooseppi: "Minkä edellä se nyt karjaakin alkanee vastustaa."
Mutta tunnossaan hän päätti, että Leena-vainaja nouti pois nimikkonsa. Leenan mieluisin ja rakkain lehmä oli Punakorva ollut. Vei lehmänsä mennessään…
Kun he pääsivät puolijärveen, silmäsi Jooseppi taaksensa Moinakiveliöön päin.
Hän säpsähti ja muisti nyt taas ihan elävästi sen unensa, jonka silloin syysyönä näki, kun ensi kerran maihin nousi Romakkaniemeen ja siihen yöpyi…
Sillä suoraan Moinatunturin laen yli kulki nyt suora, leveä linja, jota oltiin paraikaa hakkaamassa, ja se näytti viivasuorana tulevan Romakkaniemeä kohden, niinkuin unessakin oli näyttänyt. Päivä paistoi pitkin linjaa, jonka pää jo oli tulossa kuusikkokorvessa vaaran alimmalla rinteellä… juuri niinkuin unessa oli nähnyt…
Leena oli pitänyt sitä linjaa huonona enteenä, kun joskus siitä unesta tuli puhe.