Jooseppi muisti Leenan sanoneen:
"Se on se maailman tie, jota pitkin pahennus tänne Romakkaniemeen vielä kerran tulee… pahennus ja häväistys, sillä se tie on tulisen helvetin tie…"
Hänellä oli ollut kummalliset aavistuksensa, Leena-vainajalla, pelkonsa ja luulonsa, joita Jooseppi aina oli uskonut mielenvian oireiksi. Puhumattomaksi kävi Jooseppi. Hän oli saanut täällä järvensä niemessä kolmattakymmentä vuotta elää, toivoa ja tehdä työtä. Maailmalta ei kuulunut mitään, eikä kukaan Leenan ja hänen yksinäistä rauhaansa häirinnyt. Ne olivat hauskimmat vuodet, kun lapset eivät vielä olleet ripillä käyneet. Yhdessä tehtiin työtä. Uljas talo rakennettiin, ruokaa oli, ja karja menestyi ja lisääntyi. Mutta sitten tulivat nämä suuret tukkiliikkeet tänne ympäristölle. Jätkäjoukkoon menivät pojat, sillä siellä liikuteltiin rahaa. Vaateliaammiksi ja tyytymättömiksi olivat tytötkin tulleet sitten kun rippikoulun kävivät ja jonkun kerran joulukirkossa…
Sitä oli Leena pelännytkin, aina muistaen onnetonta sisartaan, joka jo rippikouluaikana oli syntiin langennut. Jos olisi saanut elää edes yksin! Mutta nyt tuli tuo linjan hakkuu ja monet muut…
Entä jos lieneekin sitten tuo linja se, joka tuo onnettomuuden suoraan kujaansa pitkin Romakkaniemeen?
Mutta kun he saapuivat ihan lähelle rantaa, heräsi Jooseppi mietteistään ja kysyi:
"Onko muitakin vastuksia sattunut?"
"Eipä muuta. Terveinä täällä ovat kaikki pysyneet, mutta minusta näyttää, että nuo herrat liiaksi isännöivät teidän poissaollessanne."
Väänäsen äänessä tuntui selvästi mustasukkaisuutta.
9.