Kesän kuluessa Jooseppi sairasteli vähä väliä. Eikä oikein tervettä päivää ollut yhtään. Heinänteon aikana täytyi toisinaan panna maata keskellä parasta poutapäivää.
Kummallista se oli Väänäsestä, eivätkä tytötkään voineet olla ihmettelemättä. Ennen, muina kesinä hän liehui, varsinkin kuumina poutapäivinä, avopäin ja paitahihasillaan, niin ettei hänelle kukaan kestänyt. Ja monesti hän silloin muistutti sekä Kreetalle että Liinulle: "Liikkukaapa… liikkukaapa!" Nyt hän ei näyttänyt välittävän, tekivätkö toisetkaan, kun ei itse kyennyt työhön.
Kun tytöt kysyivät, tunsiko hän missään erittäin kipuja, sanoi hän vain, että voimaa oli vähän.
Äitivainajaa he arvelivat hänen niin murehtivan, ja niin arveli Välijoen Josefiinakin, kun näki Joosepin laihtuneen ja harmaantuneen muutamassa viikossa.
Kummallisen levottomaksi hän oli käynyt. Tytöt olivat nähneet hänet useana yönä valvomassa ja kaikennäköisiä papereita tutkimassa ja toisesta pinkasta toiseen latomassa. Silloin he aina olivat kuulleet hänen itsekseen ääneen puhelevan ja joskus naureskelevankin. Siitä he eivät olleet kenellekään kertoneet, mutta sen oli huomannut kerran Välijoen Josefiinakin, kun sattui heinäaikana taloon yöpymään.
Joskus sunnuntaisin, kun hän aamulla varhain lähti verkoille, joita tavallisesti laski toisen niemen, Reponiemen taakse, hän ei palannut ennenkuin iltamyöhällä.
Silloin hän oli vähäpuheinen eikä käynyt juttelemaan maanmittarienkaan kanssa, jotka pyhänajaksi aina tulivat taloon saunomaan ja levähtämään. Välisti hän pysähtyi keskelle pihaa seisomaan ja katseli suoraan Moinatunturin lakea kohden, jonka yli vastahakattu linja suorana juoksi järven rantaan asti.
Mutta sattui päiviä sellaisiakin, että hänet tapasi entinen työinto, ja silloin hän taas yritti kahdesta miehestä. Puhelipa sellaisina päivinä Sorsalahden uudisviljelyksestäkin ja tulevista hommistaan. Kerran jo, kun soudettiin järven toiselle rannalle, Luomalanjoelle, heinäntekoon, hän alkoi puhella Väänäselle aikovansa jäädä syyskalan pyyntiin koko avoveden ajaksi. "Kun ei kuulu omia poikia kotiin", oli hän sanonut.
Niin kului sitten kesä, heinänteko loppui, ja ohra tuleentui leikattavaksi. Jooseppi oli leikkuuaikana ollut melkoisen terve, mutta hyvin vähäpuheinen. Joskus hän oli nähnyt Liinun itkevän, mutta ei ollut kysynyt syytä. Mutta sitten hän oli kerran aterioidessa kummastellut sitä, ettei Ruokojärven Juhani ollut koko kesänä käynyt talossa. Siihen ei kumpikaan tyttö ollut mitään vastannut.
Kauniina syyspäivänä, kun lehti lepatti kellastuneena ja sänkipellot paistoivat alastomilta ja ensimmäinen riihi oli lämpiämässä, otti Jooseppi vanhan luodikkonsa seinältä ja läksi Pontun seuraamana metsään.