Minä tutustuin häneen tukkitöissä, ja silloin jo meistä tuli hyvät tuttavat. Hän ei liikoja puhellut, mutta sitä enemmän hän mietiskeli, ja lepohetkinämme luimme sanomalehtiä.
Sinäkin talvena satuimme yhteen tukkisavotassa kaukana sydänmaalla. Me olimme tilanneet yhteisesti Päivälehden. Sen toivat kulkijat matkassaan, ja eheänä saimme aina lehtemme. Illoin luettiin, saarnattiin satuja ja arveltiin sinne tänne maailman menosta. Jaska oli innokas lukija. Ihmettelin hänen sitkeyttään, ja kummastelivat sitä muutkin kumppanit. Sillä hyvin usein sattui, että saimme lehtemme vain kerran viikossa, jolloin niitä oli kuusi, väliin seitsemänkin eri numeroa. Se oli aina riemun ilta, kun metsästä palatessamme näimme pinkan rakkaita Päivälehtiämme ilmaantuneen työtaloomme. Sattui aina ystävällisiä kulkijoita, jotka täsmällisesti toivat perille. Silloin Jaskan vakava naama vetäysi leveään hymyyn, ja tuskin hän ehti iltasensa syödä ja kahvinsa keittää: niin oli kiireissään lukemaan.
Oikein roima tervastuli silloin takkaan pantiin, että näki lukea toisella seinällä. Siinä kuka haki mitäkin istuimekseen, ja lehti käteen…
Mutta väsyneet olivat miehet päivän vaivoista. Vähitellen tavoitti uupumus. Tuolta putosi lehti kädestä, silmät ummistuivat, ja pää norkahti alle päin, tältä samoin ja kolmas vetäysi loukkoonsa porontaljalle pitkäkseen. Niin miehiä kuin sotatantereella toinen toisensa jälkeen torkahti ja kaatui.
Mutta kaukana oli vielä uni ja väsymys Jaskalta. Kun enemmät puolet miehistä jo kömpivät seinänvierille kukin vuoteelleen, heitti Jaska vain uutta tervaskantoa takkaan. Lopulta, jo ennen puolta yötä olivat kaikki muut nukkuneet paitsi Jaska, joka yksin lueskeli ja tutki ja lisäili tervaksia…
Usein hänet tapasimme vielä aamullakin lehtiään lukemassa.
"Se ei tuo Jaska väsykään. Uni minulle tulee aina lehteä lukiessa."
Mutta Jaska oli tuollaisina aamuina mitä herttaisimmalla tuulella ja niin iloinen, että helähteli. Keitteli aamukahvinsa ja teki taas päivänsä työtä niinkuin muutkin.
Mutta sitten kerran ei Päivälehteämme tullutkaan. Ei suinkaan ollut kulkijaa, joten ei postineiti ollut voinut sitä lähettää. Viimein sentään tuli, mutta vain kaksi numeroa, ja toisessa oli sanottu hyvästit lukijoille kolmeksi kuukaudeksi.
Jaska kuunteli tyynesti, kuinka on käynyt, että Päivälehti on lakkautettu. Me muut siinä arvelimme sinne tänne, puhuimme siitä, että on se kumma, kun niillä herroilla pitää olla valta viedä meiltäkin ainoa ilomme täällä erämaassa…