"Jopahan alkaa Jaskakin haastella. Joko ne ovat sen sinun lehtesi nyt päästäneet vesileipäkopista", sanottiin Jaskalle, ja me kaikki olimme iloissamme siitä, että hän taas yhtyi miesten puheisiin.
Mutta Jaska työnsi kahvipannunsa tuleen ja haasteli:
"Jospa ne olisivatkin pitäneet sitä minun lehteäni vedellä ja leivällä, niin hengissä se silti olisi pysynyt, mutta kun ei mitään anneta, vaan tukitaan suu juuri silloin, kun on niin paljon asioita kesken kertomisen… on se…"
Hän kohenteli tulta, silmissä salamoi niin oudosti, ja pari kertaa kohosivat sieraimet. Mutta saatuaan kahvipannunsa hyvään hiillokseen hän haasteli:
"Minä silloin päätin, että en ota lehteä käteeni, ennenkuin saan oman lehteni… enkä ole ottanut. Mutta sen minä sanon, että ei se ole ollut helppoa. Mutta koskapa on pitänyt muittenkin kärsiä, niin jaksan minäkin. Ja nyt se on kulunut aika umpeen. Päivän kahden päästä on lehtemme täällä."
Taas hän hymyili leveästi, harmaat pienet silmät kiilsivät, ja erinomaisen tyytyväisenä hän pyyhkäisi ruskeaa, pitkää partaansa.
Ja kun ensimäiset lehdet lakkautuksen jälkeen saapuivat, kestitsi hän kahvilla meitä kaikkia ja laittoi hakemaan vehnästä kirkonkylästä asti.
KEVÄINEN KAIHOLANI
Minun Kaiholani on kaukana muusta maailmasta ja riemuitsevan elämän karkeloista. Nimitän sitä Kaiholakseni, sillä sinne vien ikäväni ja kaiken kaihoni, pitkän suruni ja pettymykseni. Kevään aamuin sinne kuljen ja haen kevättä mieleeni ja uutta elämää.
Sinne eivät viestit ole mitään tuoneet, eikä sieltä yksinäisen onneni hiljainen riemu kenenkään korvaan kuulu. Sillä minun Kaiholani on keidas eloni puuttomassa erämaassa, kukkakumpu, johon soisin hautakirjoitukseni kerran kirjoitettavan. Se kätkee visusti salaisuuteni ja ivaa maailmaa, joka ei mitään tiedä.