Oliko sen säveleessä kuisketta siitä, missä oli minun lempeni?
Soi, eloni lemmen kannel! Kaikuos niin, että maa ja taivas vavahtaa! Näyttäös tie, missä on minun lempeni! — Sinne tahdon rientää ja tuoda hänet tänne keväiseen Kaiholaani, halki maalimain ja poikki merten. Ja eläisin täällä Kaiholassani ja viettäisin täällä lempeni suurta sunnuntaita.
Mutta pohjoinen on tumma ja riemuton, länsi liekaroi ja itä ilakoi…
Tuolla oli lempeni etelän harson takana niin mittaamattoman kaukana!… Oliko sielläkään? Ei. Siellä ei häntä olekaan. Hän on vain keväisten ilmojen hengetär, joka tänne Kaiholaani välisti eksyy ja unelmoi kanssani täällä, missä ei muu maailma kuule kuiskettamme…
Yhtä ääretön kuin nyt on avaruuden säkenöivä liesi ja yhtä uneksuvan lempeä kuin pyörryttävä taivas, yhtä kaukana leijailee onneni ja iloni morsian ja yhtä kaukaa kuuluu lemmenkanteleen vieno valitus.
Mutta tänne Kaiholaani tulen joka kevät nauttimaan yksinäistä onneani ja kuulemaan soittoa ikuisen lemmen valkamasta.
TAKAISIN POHJOLAAN
Takanani on siis jo etelä, iloinen, hauska maailma…
Ja tuolla edessäni, mistä vaalea taivaanranta silmääni huikaisee, on
Pohjolani, kaihoni ja lempeni kaukainen koti.
Kuljin kauas Pohjolastani, katselin tuhatjärvistä maatani, kiertelin ja luulottelin, että se oli ihanampi ja viljavampi kuin oma kaukainen ja kylmä Pohjolani. Luulin etelä-Suomen järvien laineita kanteleen soitoksi, männikkömäkiä kukkakummuiksi, ja kuvittelin taivaan sineä niin kertomattoman kauniiksi. Mutta eivätpä ne olekaan. Sillä minä olen Pohjolan lapsi ja sille siksi viimeisen kiitosvirteni veisaan ja viimeiset voimani uhraan.