Minun tuli niin itkevän ikävä Pohjolaani, kun vieraana ja outona kuljin, ja minusta tuntuu nyt niin hauskalta jälleen, kun pääsen valon suureen kotiin Pohjolaani…
Kuinka tuulikin, joka vastaani puhaltaa, on lempeä ja lauha, kuinka ystävän tavalla se hipiääni hivelee! Oi puhalla, kotoinen tuuli, suurten tunturien päältä! Valaise, taivas, kirkkaudellasi pimeä mieleni! Syleile minua, oma komea Pohjolani! Olen niin väsynyt, en jaksa tuntea suuruuttasi, en käsitä valosi äärettömyyttä, mutta syleilysi tunnen…
Tie, jota kuljen, on kuin onneni kultainen polku, joka kellertävänä hiekkanauhana nousee korkealle vaaralle… Vaaran laella jo näen kotikyläni tutun maiseman leveän joen rannalla, somien peltojen keskellä.
On jo yö. Mutta pohjoinen taivas on vaaleansinervä, ja kaukaisuudessa häämöittää suuri jättiläismaisema kuin tumma meri oudon valon vallassa. Tuntuu kuin hiljainen uinaileva henki olisi hetkeksi nukahtanut tai kuin suuri sielu olisi silmänsä ummistanut… Sillä äkkiä ja arvaamatta alkaa auringon punertava laita näkyä ja päivä paistaa. Herää kuin kuiskeita ilmassa, metsistä kuuluu salaperäistä supatusta ja nuolennopeasti lentävät valojen viestit kukkulanhuipulta toiselle, taivaanrannasta toiseen, poikki ja pitkin. Näyttää kuin tuo suuri vuorinen maisema, laaksot ja vaarojen harmaat laet äkkiä muuttuisivat aavaksi valomereksi, jonka pohjalta kuultaa metsiä, vilahtaa jonkin järven pinta ja suunnattomia saloja.
Käkikin kukkuu, ja joen louhikkosaaret heräävät morsiusvuoteeltaan, ja tieni varsilla laulavat linnut minulle tervetuloa. Kuinka oletkaan sievä ja sileä, jokeni, syvä väyläni! Kuinka on viekoittelevan pehmoista usva, joka rantojen siimeksistä nousee!
Ah! Minusta alkaa nyt tuntua, etten olekaan vieras, etten olekaan liikaa sinulle, Pohjolani, Kaiholani, surujeni, rakkauteni ja toivojeni herättäjä. Tuntuu niin turvalliselta ja hauskalta. Valosi on valaissut pimeän mieleni, antanut toivoja sydämelleni, joka jo voivotellen lepoa ikävöi. En vielä tahtoisikaan kuolla, tahtoisin vielä kesäni viettää täällä suuressa valon maassa, tahtoisin nukahtaa tuon vuolaan virran rannalla ja viettää yksin yöni korkeuksien huipuilla…
En olekaan yksin enkä ystävättä. Minulla on Pohjolani, joka tervehtii mieronkulkijaa ja suo sijaa suuressa salissaan. Syleilee hellästi, ja kiihkotta puhaltaa ikävän tyhjyyden pois sydämestä…
Mutta tieni laskee alas laaksoon, ja tuntuu siltä kuin vajoisin vähitellen valomeren laineisiin… yksin kuollakseni. Mutta kuolisinpa kauniisti, nukkuisin pois juuri silloin, kun Pohjolani minua syleilee, kun luulottelen kirkkaan silmän minua katselevan ja ikävöivän immen hautani partaalla itkevän.
Mutta ei ole minulla ystävää, ei ole sinisilmää, joka odottaa yksinäistä matkamiestä. Ei muita kuin kolkon komea Pohjolani. Siksi yksin kärsin ja yksin laulelen, yksin lemmin ja unhotan, ja siksi tänne takaisin ikävöin…