"Ajahan varoen, sillä on tuliset lähdöt", varoitteli Ransi, mutta
Mooses virkkoi, kun ohjiin tarttui:

"Olenhan minä vanha suitsimies."

Kuin varjo karkasi Alarik kujasta ulos ja kapaisi vauhdilla tielle päin. Mooseksella oli ohjat tiukalla kuin viulun jänteet, ja reilusti hän koetti istua sipikassa… ja pidätteli ja vihelteli ja tyydytteli Alarikia samoin kuin oli nähnyt muidenkin hevosmiesten tekevän. Ja tielle päästyään Alarik asettuikin kävelemään eikä näyttänyt enää olevankaan kovin virkku. Ei ollut Mooseksen mielestä oikein roima käynniltäänkään… häntä ei kävellessä heilahtanut aisasta aisaan eikä harja hulmunnut niinkuin olivat kehuneet…

Mooses koetti kerran massauttaa suullaan, jotta näkisi kuinka arka se oli hoputukseen. Mutta Alarik ei näyttänyt suun muistuttamista kuulevan… ei toista eikä vielä kolmattakaan kertaa. Se kävellä vätysteli kuin vanha koni ja astui verkkaan. Mutta Mooses oli tulisissa ajatuksissa, ja hänestä tuntui, että tarvitsisi saada vauhtia… Ja tempaisi ohjista melko tanakasti ja hihkaisi… Mitä helvettiä…?

Eihän se muuta kun puisteli päätään eikä liioin kävelyäkään parantanut… Jo vimmastui Mooses, noitui ja riuhtaisi ohjista minkä jaksoi ja napsautti ohjaspuolella kyljille…

Ja se lähti juosta lynkyttämään, mutta eihän se vielä ollut kuin lehmänkäyntiä hyvään hevoseen verrattuna…

Moosesta alkoi pistellä vihaksi ja mieleen muistui, että entäs jos häntä olikin petetty…

Hän suuttui silmittömästi, viina nousi päähän yhä enemmän, ja hän kiskoi sipikan pohjalta rahnikoidun ruoskansa, jolla oli Laukki-raiskaa piessyt… ja nousi hyvään asentoon ja iski Alarikia pitkin kylkiä ja poikki lautasia, että maailma lauloi…

Mutta sitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi aavistanut, mitä saisi takaisin… Kun Mooses parhaillaan vinguttaa ruoskaansa, sävähtää sipikan sevi tuhannen palasiksi, ja Mooses näkee Alarikin takapään nousevan ja laskevan… nousevan ja laskevan… ja kuulee kavioiden vinkuvan ihan korvainsa ohitse…

"Vai niin… vai tämä silkkimusta… potkuri ja häntyri ja perkele koko värkki…"