Se tapahtui silloin, kun tulin takaisin. Ja palatessani kokoilin sieluni sirpaleita ja parantelin särkynyttä sydäntäni. Pääsin vielä metsäpolkuni viereen ja jätin ikuiset hyvästit kukkivalle maailmalle.
Yksinäisyydessäni sitten muovaelin onneani ja saavutin sen pian, ilman himoa ja kiihkoa. Sen pyhättöni ovea ei kukaan saa auki, eikä kukaan aavista suurta onneani.
Luulevat minun köyhänä mierontietäni astuvan.
Eivätkä aavista yksinäisen satumaailmani suuruutta.
En onneani vaihda miljoonamiehen raha-arkkuun, en mihinkään koko kirjavassa maailmassa. Vien satumaailmani mennessäni ja kerron siitä kummasteleville vainajille haudan tuolla puolen.
KAKSI PIMEÄÄ
Ne ovat toinen toisessaan kiinni, kaksi pimeää, näin sydänkuissa. Kun luulet aamupimeän loppuvan ja päivän valkenevan, niin samassa ojentaakin iltapimeä kätensä ja alkaa hämärtää. Tuntuu kuin ne olisivat siskoja, jotka toisiaan auttavat vuoteesta toiseen. Etkä tiedä, valkeneeko aamupimeä vai iltapimeäkö alkaa.
Metsätieni on sentään kaunis varhain aamupimeälläkin. Se nousee mäkikujalta peltojen poikki, metsään päin painuen. Ei ole tulipalopakkanenkaan, vain parisenkymmentä astetta ja aivan tyven. Tähdet tuikkivat, ja pohjoisessa sammuvat revontulet, mutta koitar vielä nukkuu…
Nukkuvat vielä kylälläkin, kun ruuna syvissä mietteissään verkalleen nostelee jalkojaan entisiin askeliinsa. Torrakkeiden välivitsaa vasten nojaten istun omissa ajatuksissani ja näen revontulten sammuvan, kuulen lumen narisevan ja ruunan vanhan tiu'un kilisevän. Tuttu on tämä tie molemmille. Tästä olemme nousseet satoja kertoja tätä vastamaata, ja vihaista vauhtia olemme palanneet, kuormana tervashonkia ja väliin kuostomäntyjä.
Ei ole kiirettä mennessä… kyllä pimeää riittää. Sen ruunakin jo vanhastaan tietää ja siksi se koettaakin aikailla, että aika kuluisi eikä taival. Kylän aitojen takana on Talvitien Matin mökki, ja siitä vie kylän metsätie kaiken talvea aivan porstuan vieritse ja haaraantuu edempänä kunkin omaan palstaan. Matti on jo aamutöissään ja takasta paistaa tervastuli, valaisten akkunan läpi tietäkin kauas pirtiltä. Siitä lähtee meidänkin tiemme, ruunan ja minun, omaan metsään, ja tästä meille hauskin taival alkaakin. Naapurin renkikin on jo liikkeellä ja kääntyy Matin pirtiltä omille tiluksilleen. Ja maatessaan reessä hän laulaa Amerikkaan menevän laulua, laulaa kuin ikävöivä kultaansa. Mutta käänteessä tullaan yhteen, ja renki arvelee: