"Pääsisi täältä Amerikkaan paleltumasta ja pimeässä koperoimasta… vaan ehkä vielä päästäänkin… toinen mies täällä tulevana talvena jo laulelee… Tiketti on tiedossa… huh… kuinka kylmä…"
Hän hyppää reestä, karjaisee hevoselle ja takoo käsiään hartioihin.
Mutta minun tieni lähtee loivaa myötälettä pitkin viemään metsään. Se kulkee tässä pitkän petäjikön poikki, tehden hauskoja mutkia suolle päin. Petäjikkö on tässä turvana pohjoista vastaan, josta jäiset tuulet puhaltavat, kun tuntureilta tullen suoraan vainioille pyrkivät. Ja tähän petäjikköön katoaa hallankin terävä nuoli, kun öisin tuolta suolta nousee ja hiljaa hiipien lähestyy peltoja. Mutta pelloille ei pääse kumpikaan. Tähän männikköön kuolevat pohjoiset vihaiset viimat, ja tähän tylsyneenä uppoaa hallan nuoli. Siksi tätä männikköä hoidamme kuin uhrilehtoa tai niinkuin aarreaittaa ja vartioimme sen keltakylkisiä petäjiä. Tämä on talon turva ja viimeinen pelastus. Joka sen hävittää, se vasta avaa hallalle väylän vainioilleen.
Kun männikkö loppuu, alkaa suo, jonka pohjattomissa kaltioissa kylmä ja kirsi kesälläkin asuvat, tavoitellen saalista kylältä. Suo on korkeiden vaarain välissä, jatkuen pohjoiseen päin silmänsiintämättömiin. Ja näin aamupimeällä puhaltaa sieltä viima, ja tuntuu kylmemmältä kuin äsken männikössä. Sen rannat kasvavat vaivaista pajukkoa ja illokoivuja, ja siellä varvikossa riekot einehtiessään noituvat kokkaapekkaa. Mutta kuullessaan ruunan tiu'un ne räpäköiden pakenevat loitommaksi. Pölähtääpä silloin lumi ja huurre, ja kuuluu siipien suhinaa aamiaisen keskeytyessä.
Ja aina riittää pimeää. Kuljemme suon poikki, ja nyt alkaa kiinteämpi maa tai harju, joka vaaran vierestä jatkuen on kuin vanteena kahden suon ympärillä. Sen harjun hävitti kerran kulovalkea, ja uusi, hyötyvä kuusikko on siinä nyt kasvamassa.
Siitä tie kaartaa vaaran laitaa, matalampia paikkoja, hakien lopulta sen hännän nenästä yli korpikuusikkoon. Kuusikko on sakea ja vankkaoksainen, ja tie menee sinne kuin tunneliin.
Mutta vielä on korpi kuljettavana, ennenkuin alkaa hongikko laajan kivikkokankaan itälaidasta.
Alkaa jo heikosti sarastaa. Kuuraa on karttunut joka paikkaan, ja musta ruuna on aivan valkoisen verhon peitossa. Tämmöisinä pahkahuurteen aamuina ei päivä ota lainkaan tuntuakseen, ei edes hämärräkään. Ja vaikka ruuna astuu niin verkkaan, että reki askelten vaihtuessa ennättää melkein seisahtua, ei näy vielä päivän vinkkaa etelässä.
Hongikko on kivikkokankaalla, joka on loiva etelää vasten. Siinä tehdään palanen matkaa uutta tietä kiertäen, niin että se isolta hongalta vie vielä paremmalle. Ruuna rouskuttaa heiniä, loimena selässään minun turkkini, sillä aikaa kun ryhdyn puita kaatamaan. Pimeä haittaa vielä, vaan vihaisesti uppoaa kirkas kirves hongan tervaiseen tyveen, ja kauas sinkoilevat lastut. Jo tutisee runko, kuivat oksat putoilevat risahdellen ja latva vapisee… kerran, kaksi vielä, ja honka rysähtää pitkäkseen, päästäen julmaa jytinää ja rätinää ja mennessään karsien kuivia oksia tielle sattuvista kuostoista.
Jo alkaa päiväkin koittaa. Etelässä näkyy punainen juova; taivas vaalenee vaalenemistaan ja tähtien tuike käy heikommaksi. Palatessa jo laajenee etelän vinkka ja alkaa hohtaa kullalta, ja kun on taivallettu takaisin harjulle, näkyy auringon ylälaitaa kaukana kuusien takaa. Mutta eipä se jaksa nousta kuusten latvain tasallekaan, ja alakuloinen ja kelmeä on sen kirkkaus. Hetken vain raskitsee silmätä tätä pohjoista kylmää maailmaa, kun jo hukkuvan lailla vajoten alkaa painumistaan painua samojen kuusien kohdalle, josta sokkelostaan nousikin.