Kirkon luona Matti tapasi Heiskasen Villen, joka oli varsallaan ajelemassa. Hyvät olivat ystävät Matti ja Ville, hevosmiehiä kun olivat kumpikin ja muutenkin yksiin tuumiin sopivat. Villen varsa oli kuuluisan Kirpun jälkeläinen ja emänkin puolelta kulkevaa sukua. Ja nyt Ville oli sitä totuttelemassa, kun oli tullut rekikeli.
Ja heti Pörhölän Mattikin alkoi tunnustella Villen varsaa ja tunnustellessaan kiitti ja kehui, kun varsa tapulin seinällä hirnui ja kuopi. Ville seisoi vieressä, hymyssä suin kuunnellen. Ja kun Matti taukosi puhumasta, niin Ville lisäsi:
"Eikä se näytä lehmä olevan kululleenkaan, vaikka vasta moniaan kerran on aisoissa ollut… Luulenpa, että siltä vielä taival katkeaa…"
Ja siinä kun vielä puhelivat, niin Ville esitteli, että lähdettäisiin käymään hänen kotonaan Heiskasella. Matti sai kokeeksi ajaa Villen varsalla, Ville vuorostaan ajaisi Matin Hurraa.
"Miks'ei. Mitä tässä kirkkoonkaan lähtee, kun on näin peevelin hyvä rekikeli monesta aikaa. Ei, kun kerran vasiten lähdimme", innostui Matti ja alkoi heti päästellä Villen varsaa marhaminnasta.
"Siellä pitäisi vielä olla nassakan pohjalla, että puolet kupit saamme", ilmoitti Ville vielä hauskuudeksi.
Villen varsa oli tulinen ja virma ja hyppeli ja teutaroi, mutta Matti hoiteli tottuneilla käsillä ohjia ja vihelteli väliin. Ville ajoi perässä Matin Hurralla ja vähän-väliä huusi:
"Eikö ala tuntua, että hevonen siitä kasvaa?"
Siihen Matti, muistaen, että Villellä saattoi olla paljonkin nassakan pohjalla, vastasi hartaasti:
"Onpa kerrassaan niin siisti ja pulska alku ja niin hyvä ajaa, etten ole paremmissa ohjissa koskaan ollut."