Sillä kohta kai loppunevat nämä ilottomat iltani, kohta yöni aamuksi valkenee, ja kohta kai laulanevat linnut väsyneelle ystävälleen. Siksi tahtoisin kertoa ennen levolle menoa ja muistella hallan tuhotöitä syyskuun raikkaana aamuna.
Kaksi on minulla peltoa, joita viljellessä ikäni on huvennut ja voimani vähentynyt.
Ja halla on viljan vienyt kummastakin.
Toinen peltoni on vankan vaaran kupeella, etelän rinteellä. Siihen näkyy kaukainen, siintävä etelän taivas, lämpimän auerta ja silkkipilviä poutaisina kesäiltoina. Kuokkien kivikkoon peltoni valmistin ja kasasin kivet roukkioiksi. Hauskaa on ollut sitä viljellä. Riemu raikui ilmassa kevätiltoina, kun käen kukkuessa siihen siementä heitin, ja hauskasti päivä paistoi, kun sirppineni leikkuuseen läksin. Teräistä viljaa siitä olen saanut, ja suuri on iloni ollut talvelle lähtiessä. Ikävöiden aina touon aikaa varroin ja toivoen taas sirppini teroitin, kun elokuun hauskat hämyt Pohjolani päiviä lyhensivät. Vaanihan halla vaaran takana, teroitti veistään ja pani pakkaseksi, mutta jätti koskematta peltoni, ja hyisen hyhmänsä vaaran taakse.
Niin hauskasti kuluivat eloni päivät ja talvetkin lyhyiltä tuntuivat. Rakas, oma peltoni! Ei hukkaan valunut otsani hiki enkä talven tullen nälkää nähnyt. Sain palkan vaivoistani ja hauskoja muistoja työstäni …
Toinen peltoni on rinnassani, syvällä sydämen kammiossa. Sitäkin peltoa viljelin yhtä rintaa vaarapeltoni kanssa…
Nyt on halla vienyt viljan kummastakin.
Kun piti syyskuisen päivän oleman niin jäisen jäykkä, niin synkkä ja sydämetön, että molemmat otti!
Yksin sinne vaarapeltoni laitaan kävin, kun muut vielä nukkuivat…
Huurre tarttuu kenkien ilttiin ja piennarheinä välkkyy kuin hopea. Kylmän kalseana kohoo aurinko sen vaaran takaa, jonka laidassa peltoni on. Varhainen on aamu, tuuleton ja totinen. Halla on päässyt liikkeelle. Se on hiipinyt yöllä tuolta suolta, vaaran takaa, kulkenut yöllä ihmisten nukkuessa ja päivän noustessa rynnännyt vainiolle. Helppohan sen on kukistaa viljaa, joka odotti vielä muutamia lämpöisiä päiviä…