Ja halla henkii vieläkin. Peltoni tähkissä kimaltelevat jäiset hilseet kuin timantit, kylmän käsi kopeloi joka tähkää ja ottaa viimeisenkin elon kipinän. Ja kun päivä nousee näyttää kuin itkisi peltoni, niinkuin kyynelissään kylpisi…
Ja iltapäivällä keijuu terä jo tyhjänä ja laihana ja sade huuhtoo lopunkin voimaa pois. Olki siinä vielä on pystyssä, mutta siikaset ovat sitkeät kuin nahkanauha ja terä veltto ja veretön…
Siinä se meni talven toivo!
Ja iltaa ennen vei halla toivoni myös sydämeni pellosta, kun rakkain unelmani, sinisilmäinen lemmittyni kuoli pois… kuoli pois niinkuin hallan käsissä verevä peltonikin… Jäin yksin nälkään ja lemmettä…
Vieläkö toivoisin?
Vieläkö viljelisin vaarapeltoani? Alkaisin ahdistaa tuota routaista suota, jossa halla iän kaiken on asunut. Hakisin sen kylmät komerot päivän valoon, että halla muille muuttaisi ja jättäisirauhaan peltoni…
Mutta millä tyyntyisi sydänparkani, millä mieleni asettuisi?
Uskaltaisinko toivoa, että vielä löytäisin ystäviä, jotka säälien muistelisivat molempia peltojani, että vielä kerran "kulmuileisin"?
Mitä Sinä arvelet ystäväni?
Ylitornio, syyskuussa 1902.