Mutta äkkiä tapahtuu hänessä kummallinen muutos… Otsaan ilmestyy musta täplä… sitten himmenevät posket… ja laulun lomasta kuuluu sipinää…

Hän huomaa sen. Hän silmää käsiään ja näkee niissä nokea… joku lurjus nauraa… Mitä tämä on? Mitä on tämä, kun eivät älyä taputella käsiään… ja naurua kuuluu yhä enemmän… Hän käy tukkaansa ja huomaa sitten… ja iskee tahtipuikon säpäleiksi…

Se oli hänen ensimäinen konserttinsa näillä mailla eikä hän olekaan toista täällä antanut.

En ole häntä tavannut enkä hänestä mitään kuullut. Ehkäpä hän ei enää pyrikään säveltäjäksi, vaan johonkin muuhun suureen, mihin hänessä oli niin paljon siementä.

HALLAA PELÄTESSÄ

Heinänteko oli loppunut.

Hän palasi Takasuolta viimeisiä heiniään latoon panemasta, ja elokuu oli jo lopullaan. Poutaa oli ollut koko päivän, taivas kirkas ja pilvetön, mutta tuulen henki oli ollut pohjoisessa ja nyt illan tulien tyyntynyt.

Hän käveli ripein askelin polkua pitkin, joka kuivia maita hakien kierteli jänkkiä, kaasikoita ja silmäkkeitä kankaiden poikki ja johti Takasuolta kylään. Kontin kannakkeet painoivat olkapäitä, ja metsässä haittasi jo pimeäkin kulkua. Ilta alkoi jo loppua, hämy muuttui yhä sankemmaksi, ja ilma tuntui kylmenevän. Taivas oli kirkas, ja siellä täällä vilkkui jo joku tähtikin. Ei pilveä näkynyt etelällä eikä pohjoisellakaan…

Hän silmäili taivaalle ja tunsi, kuinka ilma oli kylmennyt ja tuuli tyyntynyt. Ettei vain tulisi hallayö! Hän säpsähti ja sai kuin uusia voimia kävelläkseen.

Hän oli sieltä kylältä pienen talon omistaja. Ahkeruutensa avulla ja säästäen hän oli saanut oman maatilkun, mutta velkaa oli jäänyt. Oli ollut näinä vuosina niin paljon kuluja, ettei ollut kyennyt kuin osaksi velkaa lyhentämään… Jos nyt tulisi halla ja veisi kaiken hänen toivonsa…!