Hänen vankka, harteva vartalonsa värisi, kun hän muisteli entisiä hallan tuhotöitä ja niitä raskaita vuosia, joina oli täällä taistellut ja ahertanut. Niukan hän oli saanut palkan kovasta työstään, ja kerran oli halla vienyt niin, ettei siementäkään saanut.
Tänä kesänä hän oli toivonut runsasta satoa. Pellot näyttivät niin kauniilta ja lupaavilta. Kun viikon tai kaksi vielä saisivat tuleentua rauhassa, niin jyvä olisi valmis ja runsas sato tiedossa. Mutta jos nyt tänä yönä halla vie, niin kolkko talvi on edessä. Hän muisteli, kuinka vähissä kotona jo olivat viljavarat. Oli vielä pari leipomusta jauhoja ja pari hehtoa ohria, aitan ullakolla, siemeniksi säästettynä…
Kuinka eläisi talven, pitkän talven?
Kovaa oli ollut Lompolan Antin elämä lapsuudesta asti. Ensin mierolla ja sitten renkinä ja tukkilaisena. Mutta säästäväinen ja ahkera hän oli ollut, ja mieli oli aina kaivannut omaa maatilkkua, jolla saisi kaiken kuntonsa yrittää… Ja hän olikin onnistunut ja saanut pienoisen talon, kaukana hallanarassa Perä-Pohjolassa.
Siitä hän syventyi muistoihinsa, näihin kolmeen viimeksi kuluneeseen vuoteen, jonka ajan oli ollut naimisissa. Anna, hänen vaimonsa, oli ison talon tytär, johon hän jo tukkilaisena tutustui. Anna oli ollut hento ja hemmoiteltu lapsi ja vanhempainsa silmäterä. Ja kun hän vastoin heidän tahtoaan meni Antille, hylkäsivät he hänet eivätkä enää tahtoneet hänestä kuullakaan. Mutta Annassa olikin enemmän voimaa kuin oli luultu. Kun Antti toi hänet köyhään kotiinsa, itki Anna ilosta ja lupasi totutella ahkeraksi ja säästäväiseksi emännäksi…
Nämä kuluneet kolme vuotta olivat olleet niin hauskoja ja lyhyitä. Vaikka puutteitakin toisinaan tuntui tulevan, eivät he kumpikaan nurkuneet, toivoivat parempia aikoja ja viljavampia vuosia. Säästäen olivat eläneetkin. Heinänteossa ja leikkuuaikana olivat pitäneet päiväläisiä. Mutta Antti ei ollut sittenkään kyennyt maksamaan kaikkea velkaansa. Koron oli kuitenkin vuosittain suorittanut ja aina vähän pääomaakin lyhennellyt. Mutta kuluneena talvena oli ollut työtä ja tuskaa, että sai koron maksetuksi… Kuinka kävisi tulevana talvena, jos halla veisi viljan?
Itsensä vuoksi hän ei nytkään surrut, jos sekin kova vielä pitäisi kokea, että halla veisi kaiken toivon, mutta vaimonsa vuoksi hän huolehti. Anna ei ollut sellainen kuin muut naiset. Hän oli niin hento ja herkkä, että otti kaikki niin pahaksi ja usein itki sitäkin, että hänen, Antin, piti yli voimainsa raataa… Jos kaikki vie… Kuinka lohduttaisi Anna-parkaa, joka kaiken kesää oli toivonut sitä aikaa, jolloin saisi satoisasta viljasta leipää leipoa! He olivat kumpikin toivoneet… ja monesti jo iltaisin puhelleet, kuinka hauskaa olisi talvelle lähteä, jos tulisi hyvä vuosi…
Antti oli tällä matkallaan viipynyt jo kolme päivää, sillä hänellä oli ollut paljon työtä heiniä kootessaan. Anna oli varmaan häntä vartonut ja kai jo hyvin huolissaan, kun häntä ei alkanut kuulua ja taivaskin näytti seestyvän…
Antti nousi korkean vaaran laelle, josta polku kulki. Se oli laajanlainen vaara; siinä körötti vielä huipulla muutamia kelohonkia, jotka olivat siihen jääneet, kun kulovalkea entisinä aikoina siitä hävitti salskean männikön. Sieltä näki kauas laajaan, asumattomaan sydänmaahan. Hän istahti kivelle polun viereen vähän levätäkseen ja kaivoi piipun ja kukkaron esille. Vaaran laella tuntui ilma lauhemmalta kuin korven poikki tullessa. Mutta kirkas ja sees oli taivas, ja pohjoisessa näkyi punertava vinkka kuin railo tumman meren laidassa. Hiljaa, kuin nukuksissa, tuntui luonto olevan tai niinkuin aavistaisi jotain oudompaa. Suuri, synkkä erämaa, joka lepäsi siinä hänen ympärillään äänettömänä ja iltahämyn sumussa, näytti hänestä kaamealta ja kylmältä kuin jättiläishauta, tahtoen kolkkoon poveensa kaikki ne, jotka täällä työläästi kiskoivat jokapäiväisen leipänsä maan karusta kamarasta.
Mutta lännestä sentään jo vilkkui parin vaaran välistä palanen leveän joen kirkasta pintaa ja etelänpuolisilla vaarain kupeilla hienoa usvaa kuin keveää pilveä. Takaapäin, siellä, mistä Antti oli tulossa, siinsi pienoinen järvi vaarain välistä kuin siihen puserrettuna ja sen rannoilla niitty, Takasuo… Antti oli vielä näkevinään oman latonsakin, joka häämöitti metsän laidassa.