Hän kopisteli tuhan piipustaan, sovitteli kontin kannakkeita olkapäille ja alkoi jatkaa matkaansa ripein askelin. Siitä laski polku vinosti vaaraa alas, jyrkimpiä kallionkielekkeitä kierrellen. Ja niin luikerrellen se vei laaksoon, jossa pysähtyi jänkän laitaan. Se oli kylmä suo, puuton ja pehmeä; sen poikki olivat niittymiehet kantaneet polkupuita. Siinä alkoi ilma tuntua kylmemmältä, ja siihen sopi pohjatuuli vaarain välistä viimaamaan. Kun Antti astui porraspuille, säpsähti hän, sillä ne olivat kuurassa. Vihvilä ja sara, jotka väkisinkin olivat suolle kasvaneet, toljottivat toikkoina ja kovina kuin kynttilät… Täällä oli jo halla hereillä, vaikka vasta oli ilta käsissä…

Hän koetti jouduttaa kulkuaan. Hänestä tuntui kuin hän vielä ehtisi jotakin pelastaa, jos pääsisi kotiin. Puolijuoksua hän pani suon poikki, nousi taas kanervaiselle kankaalle, hauskalle kuivalle maalle, ja riensi kuin takaa-ajettuna mutkittelevaa polkua pitkin… Ei hän muistanut väsymystään, ei tuntenut kontin painoa hartioillaan, ei sitäkään, että hän oli koko päivän tehnyt työtä, melkein mitään syömättä, sillä eväs oli loppunut kesken. Hän muisti vain rakkaita peltojaan mäen laidassa, kotia ylempänä… muisteli rakastetun vaimonsa kasvoja ja suurten sinisten silmäin ilmettä… ja mieleen tuli hallan hävitystyön pelko…

Ja vihdoin loppui kanervainen kangas, ja polku nousi taas vaaralle. Ilta oli ehtinyt yhä enemmän muuttua hämyksi, ja yhä useampia tähtiä alkoi vilkkua taivaalla. Ehdittyään korkeimmalle huipulle hän silmäsi sivulleen ja näki kuun täytenä ja kirkkaana nousevan kaukaisen Lemovaaran kuusten takaa… niin kirkkaana kuin talvi-iltoinakin. Mutta edessään hän näki jo kotikylän, näki leveän vuolaan virran, pitkiä, kapeita saaria siinä ja latoja ja heinäsuovia saarten selillä. Kylä oli viettävällä joentörmällä, takanaan laaja ja luja vaara, jonka kyljiltä peltoja vilahteli. Hän oli näkevinään omankin kotinsa kylän yläpäässä ja joudutti yhä kulkuaan…

Hän poikkesi valtapolulta, oikastakseen suoraan kotia kohden.
Oikopolkua mennen hänen tuli kulkea Känsä-Topiaksen pirtin sivu…

Topiaksen pirtin ovi oli vielä selällään, ja akkunasta pilkahti sammuvan tulen viimeisiä silmäniskuja. Antti aikoi samaa vauhtia mennä pihan poikki, kun kuuli nimeänsä mainittavan ja näki ukon seisovan kujalla, taivasta tähystellen.

"Vasta täällä kävi emäntäsi, Anna, tiedustelemassa… Tuntui olevan huolissaan, että mihin olet joutunut… Mutta minä jo sanoin, että tulee se sieltä, kun saa heinänsä korjuuseen, ja pitkä on matkakin Takasuolta", sanoi hän Antille.

"Olihan siellä työtä. Kun olin yksin, kävi latoon pano hitaasti ja hankalasti", vastasi Antti ja astui hikeä otsaltaan pyyhkien Topiaksen luo.

Kuin ennen jo olisivat sopineet, alkoivat miehet tähystellä taivasta ja nousevaa kuuta, jonka ylälaita jo näkyi vaaran takaa. Katselivat tuokion eikä kumpikaan virkkanut mitään. Pahaa molemmat aavistivat.

Topias vihdoin arveli:

"Jos pilven saisi etelälle, niin ei kaikki toivo olisi vielä mennyttä. Voisi alkaa aamupuoleen käydä tuulenhenki, ja jos vielä pilveäkin kasvattaisi…"