"Miten lienee. Tullessani Kärmejänkän poikki olivat porraspuut kuurassa ja heinänkorret jäässä", sanoi Antti alakuloisesti.

"Niin, niin, sitä tietä se halla on ennenkin tähän kylään osannut", vastasi siihen Topias surumielin.

"Kaikki vie!" sanoi Antti kolkosti ja lähti huoaten astumaan kotiaan kohden. Hän syytti itseäänkin. Miksei hän aamulla, kun näki tuulen kääntyvän pohjoiseen ja taivaan seestyvän ja tunsi ilman kylmenevän, jättänyt heinätyötään Takasuolla sikseen ja rientänyt kotiin! Hän olisi kuitenkin ehtinyt edes vähän leikata, siemenen verran… Tuleentumattahan ne pellot vielä olivat, aivan vihantina, mutta ehkäpä niistä keräten sentään olisi jotakin saanut…

Hän oli ehtinyt aidan taakse, jonka toiselta puolen alkoi hänen maansa. Hän näki jo peltonsa siinä edessään, ja rannempana pohotti kartanokin, varsinkin pirtin katto, jota vaaran takaa nouseva kuu sopi hopeoimaan.

Mutta ehdittyänsä mäkipellolle, joka oli hänen paras viljantuottajansa ja josta huonoinakin vuosina oli eroittamalla siemenen apua saanut, hän säpsähti ilosta. Melkein puoli peltoa oli kuhilaalla… sievinä pyrröinä siinä töröttivät kuun valossa… Anttia ihmetytti. Olisiko Anna…?

Ohi mennessään hän sivalsi kuhilaasta muutaman tähkän käteensä… Anna oli kesken kaiken muun työnsä rientänyt pellolle… se raukka oli varmaan raatanut yli voimainsa saadakseen edes siemenen verran pelastetuksi… Voi sitä hyvää kumppania!

Ja jyvää tunnustellessa se tuntui pehmeältä, ja pusertaessa roiskahti siitä valkoista maitoa…

"Jyvä on nyt alimmillaan", virkkoi hän itsekseen ja riensi piennarta pitkin kartanoon.

Kuistin ovi oli vielä auki. Hän meni hiljaa kuistin läpi, pääsi porstuaan ja avasi äänettömästi pirtin oven. Riisui kenkänsä kuivamaan ja astui sukkasillaan heidän yhteiseen huoneeseensa, porstuan peräkamariin.

Anna oli jättänyt kynttilän sammuttamatta ja nukahtanut Anttia odotellessaan. Mutta lämpimän illallisen hän oli huolehtinut uuniin. Junno, heidän pieni poikansa, nukkui omassa vuoteessaan. Antti sovitti peitteen paremmin pienokaisen päälle… katseli hetken pojan sieviä kasvoja… hymyili hiukan ja huokasi sitten syvään… ja lähestyi sitten vuodetta, jossa Anna nukkui. Tämä nukkui rauhallisesti niinkuin se, jolla on hyvä omatunto ja joka on tehnyt päivän työt. Kuinka kaunis Anna oli nukkuessaan! Tyttövuosien tumma puna oli poskilta vähän vaalennut ja ikäänkuin puhdistunut. Antti katseli häntä kuin pyhää olentoa ja tunsi syvällä sydämessään nyt rakastavansa vaimoaan enemmän kuin koskaan ennen. Kuinka se raukka oli kokenut raataa, vaikka oli niin hento ja vähäväkinen! Ja kuinka hän huolehti heidän toimeentulostaan… Kun vain saisi pysyä terveenä, että jaksaisi tehdä työtä, niin ei hänellä olisi hätäpäivää… Eivät ne sitten pystyisi heidän onneaan hajoittamaan, kun hän saisi velan maksetuksi… Olisipa nyt tullut runsas vuosi! Silloin hän saisi uudisviljelyksensä valmiiksi… uuden navetan lehmiä täyteen… ja ottaisi palvelijoitakin, ettei Anna paran tarvitsisi heikoilla voimillaan enää raataa…