Aamulla auringon noustessa heräsi Nyrkkisen emäntä ja kiljui väen pönkilleen. Haukotellen, äänettöminä ja mossotellen he heräsivät, raapien niskaansa ja vähän viluakin tuntien. Mutta ei ollut aikaa mossotella, sillä kiivaasti liikkui emäntä, silmät kiiluivat ja sormet kävivät siirolleen. Kiire oli niitättämään, sillä vankka kaste oli heinässä. Näkyi aurinkokin matalalla usvan seasta, ja kauempaa kuului jo viikatteiden hiontaa.
Hetken kuluttua oltiin niittämässä. Viinikan isäntä niitti itse edellä, sillä hän oli maankuulu niittäjä, renki-Matti viuhtoi perässä ja piiat jälkimäisinä kampailivat.
Nyrkkisen väessä niitti renki edellä, isäntää kun ei ollut, piiat hieroivat kantapäillä ja emäntä kampaili kaukana jälessä, vähän väliä tarkastellen, ettei väki saanut turhaan kuluttaa aikaa.
Rento niittomies oli Viinikan isäntä, mutta Matti ei päästänyt väliä pitenemään, iski ja huhtoi niin, että heinät vauhdissaan sinkoilivat isännän niitokselle, ja kaukana heistä hikoilivat piiat, vaikka olivatkin juurevia.
Sanoi silloin Nyrkkisen Taava toisille piioille:
"Eipä pysty vain Viinikan isäntä Mattia jättämään… katsokaapa, kuinka sillä on rento niiton malli."
Kuin kateellisina virkkoivat toiset:
"Kai se Matti meille kelpaa, kun sinullekin."
Mutta kun usva katosi, alkoi näkyä niittymiehiä joka haaralla, kuului viikatteiden liippausta ja väliin lauluakin, ja hauskalta tuntui niityllä olo.
Aamiaista syödessä sanoi Viinikan isäntä Matille: