"Tänään meillä on taas paras päivä… saamme latoihin enemmän kuin kukaan muu Käkisaaressa."
Ja aamiaisen jälkeen hän lupasi väelleen lepohetken.
Päivänpuolelle latoa he asettuivat pitkäkseen, ja lämpimältä ja hauskalta siinä tuntui. Raukaisi niin kovasti aamiaisen päälle. Uuvutti ja nukutti, kun sai oikein rennosti oikaista raajansa päivän hyväiltäviksi.
Niin näkyivät muutkin tekevän, Nyrkkisenkin väki.
Ja pian väki kuorsaili. Mutta Viinikan isäntä koetti pysytellä hereillään, ettei väki saisi liian kauan levähtää. Mutta selvä oli taivas, tuuli tosin oli vähän kääntynyt, mutta muuten mainio pouta. Näkyi sentään vähän pilveäkin, mutta kuivan näköinen sekin oli. Siinä miettiessä alkoi Viinikan isäntääkin uuvuttaa, ikämies kun oli ja kovasti tehnyt työtä, uuvutti ja raukaisi niin, että pian nukkui siki hänkin, unhottaen kuivavat, parhaat heinänsä…
Ja samoin oli käynyt muidenkin isäntien ja niin Nyrkkisen emännänkin, joka oli tunnettu unettomuudestaan. Ja niin he nyt nukkuivat Herran rauhassa. Mutta sillä välin tuuli äkkiä kääntyi, pilviä alkoi kokoontua, ja niitä ilmausi pian taivaalle. Ne laajenivat, liittyivät yhteen ja samalla tummenivat. Ja tuuli kiihtyi…
Mutta latojen luona vielä kuorsattiin.
Ensiksi heräsi Nyrkkisen valpas emäntä, silmäsi taivaalle ja heti huomasi vaaran, joka uhkasi… Julmasti mellastaen hän kiskoi väen pönkilleen ja siunaili ja huusi:
"Arvi ja Kaisa kantamaan latoon… minä ja Taava rukoamaan… joutukaa… joutukaa… Heikki vietävä, etkö löydä hankoa… kiireesti kaikki!"
Nyrkkisen emännän äänestä heräsi Viinikan isäntäkin, heräsi ja äkkäsi vaaran ja suurella melulla herätti väkensä huutaen: