— Ahaa, — ajattelin. — Tässä nyt saan minäkin nähdä reippaan naisen, josta olen niin paljon kuullut puhuttavan! Näin onni miestä lykkielee!
Ja minä aloin oikein vasiten häntä tarkastella. Saamari kun hän olikin reippaan ja pulskan näköinen! Jalka polvella hän istui kuin miehet ja käsitteli tuppeaan, vähän väliä tempaisten puukon näkyviin. Hän oli hyvin päivänpaahtama, ja minusta näytti, kun sivultapäin katselin, että hän kyllä ennen tulevaa kesää tarvitsee partaveistäkin. Ei hän vähääkään moittinut tupakansavua, vaikka meillä roihusi mahorkka piipussa kuin tervahauta.
Mielissämme me häntä katselimme ja ihmettelimme, ja minä luulen, että
Hannulan Iivari häneen rakastuikin, koska kuiskasi korvaani:
"Tuommoinen se pitäisi talossa emäntä olla."
Maisterin näköinen herra näytti kammovan tupakansavua, koska huiski kädellään savua suunsa edestä ja ähki, mutta ei virkkanut mitään meille.
"Oh… sitä pitää ihmisen tottua minkälaiseen ilmaan hyvänsä", sanoi reipas nainen. "Sotkamossa minä nukuin väenpirtissä, jossa roihusi monta kymmentä piippua."
Ja niin sanoessaan hän kääntyi meihin päin.
"Saattaa tässä olla vähemmälläkin… Jos tuo maisteri moittii", sanoi
Iivari ja kolisteli piippunsa tyhjäksi.
Siitä päästiin keskustelun alkuun. Reipas nainen näytti saavan meistä huvia. Hän kertoi olleensa ylimaassa kesää viettämässä, ja hänellä oli merkillisiä seikkailuja juteltavana. Milloin hän oli kanootissa melonut suuren järven poikki, vaikka kävi myrsky, milloin laskenut vaarallisia, kivisiä koskia, milloin juossut kilpaa herrain kanssa tai kiivennyt korkeimmille vuorenhuipuille.
Suu selällään ja ihmeissämme kuuntelimme, kuinka uljas hän oli.