Suuri, asumaton sydänmaa on edessä, takana ja kummallakin kupeella, äänetön, hiljainen maailma, jossa ei kuulu minkäänlaisia ääniä. Paksu lumi peittää rotkot ja paunikot; kaasikkojen päällitse vie poro minua yhä oudompaan erämaahan. Kajastaa vaisusti lyhyen talvipäivän vinkka, kun latu nousee harjuille ja kiipeilee vuoren rinteitä. Etelän taivaalta, kahden korkean vaaran välissä, näyttää kuin päivä pyrkisi esille, mutta ei jaksa nousta näkyville, hetken aikaa kumottaa kellertävältä taivaan rannalla, mutta himmenee ja häipyy pois vaarojen taakse. Olen vielä nuori ja terve, eivätkä minua sureta entiset muistot tai tulevat huoleta. Nautin tätä sydänmaan yksinäisyyttä ja poron hölkätessä lauleskelen:
Juokse, porosein, poikki vuoret, maat, seistä, syödä saat…
Niin, saat levähtää sitten, kun pääsemme Karhu-Jaakon taloon.
Se onkin virkku peura, jalat napsavat somasti, ja kepeästi se heittelee, vaikka jälki pudottelee. Outo on tämä taival minulle, oudot maisemat ja kukkulat. Harvoin tästä kulkevat poromiehetkään, ja tuskin koskaan muita ihmisiä. Tänne ei ole vielä ehtinyt tukkilaisen kirves hävitystyötään tekemään… tämä on koskematonta erämaata, suurta ja komeaa, kuin nukuksissa. Tie on hauska, taival vaihteleva. Milloin näkee vaarain päältä silmänkantamiin lumista tunturimaailmaa, milloin jälki laskeutuu syvän laakson korpeen, ja silloin se painuu kuusikon sisälle kuin hämärään. Ja taas kun männikkötievoille ehdimme, laulelen:
Siellä verraton sammalaarre on.
Vasta iltamyöhällä saavun pienelle järvelle, johon jälki jyrkkänä putoaa vaaran alle. Järven poikki on jälki lujempaa, ja siinä pistää poro vihaisen laukan, niin että höyry pulkan perässä punoo… ja vauhdilla nousee toiselle rannalle, jossa on ison kiven vieressä vanha verkkoaitta ja rivi verkkokeppejä… ja aavistamattani ilmestyy siinä eteeni vähäinen uudistalo vastaveistettyine seinineen… — — —
Olen jäänyt sinne yöksi. Poro on laskettu yösyöttöön talon porojen kanssa jäkäläiselle ahteelle lähistölle. Ja minulle on luvattu vuode ja hoivata minkä osaavat.
Vähäinen on talon perhe, äiti tyttärineen. Isäntä on mennyt metsille poromiesten kanssa. He eivät tiedä paljoa uutisia maailmalta. Harvoin täällä sattui kukaan käymään. Saattoi kulua vuosia, ettei yhtään vierasta kulkenut sen kautta.
Hän miellyttää minua, tuo tyttö. Hän on niin kaunis ja verevä, vankka ja rohkea. Hänellä on pitkät mustat hiukset ja säkenöivät ruskeat silmät. Hän kertoo peittelemättä lyhyen elämänsä tarinan — tarinan yksinäisestä erämaasta. Kesäisin hänellä on hauskaa. Hän kalastelee yksin, ui yksin ja osaa yksin pyörryttävien salojen halki. Talvisin hän ajelee porolla milloin mieli tekee. Ei ole täältä sydänmaalta mihinkään pyrkinyt. Kerran on käynyt kirkolla ja siellä nähnyt paljon.
"Siellä taitaisi olla hauskaa, missä on paljon ihmisiä", sanoo hän minulle äkkiä, ja olen näkevinäni hänen kirkkaan silmänsä ilmeessä kuin tuskaa siitä, ettei sinne pääse.