"Ei siellä ole hauskaa", vakuutan hänelle. En tahdo kertoa hänelle maailman elämästä, herättää kuvitelmia tai hänen nukkuvia halujaan kavalaan maailmaan.
"Mutta siellähän kuuluu jokaisella olevan oma ystävänsä: pojilla tyttö ja tytöillä poika… Onko sinullakin ystävä?" kysyy hän arvelematta.
"Ei ole minulla sellaista ystävää, jota tarkoitat."
Hän on valmistanut minulle vuoteen kamariin ja pannut hajuheinäpalmikon pääni pohjalle…
Minä tunnen häntä rakastavani, tunnen, että saan omistaa hänet yksin… Muutan tänne minäkin ja jätän taakseni sen maailman, josta olen lähtenyt… En mistään voisi löytää sellaista ystävää kuin hän on… samalla niin hellä ja hyvä, rohkea ja miellyttävä. Hänen hipiänsä on hieno kuin silkki, ja hänen vartensa joustava ja muhkea…
Ja aamulla hän sanoo minulle:
"Vai ei sinulla ole ystävää… ei ole minullakaan."
Ja hän istuu sängyn partaalle miettivänä.
"Ole sinä minun ystäväni, niin minä olen sinun", saan hänelle sanotuksi.
Hän lupaa sen. Ei ikänään sano unohtavansa…