Hän on jo käynyt metsällä, heittänyt porot suopunkiin ja valjastanut oman ajokkaansakin. Sillä hän tahtoo lähteä minua saattamaan, kun jäljetön, pitkä taival on kuljettavanani.
Voi, kuinka hän on reipas puuhatessaan poron parissa! Korea lappalaislakki somistaa hänen sievää muotoaan, ja pitkä musta palmikko leiskuu lanteilla niin kiihoittavan viehättävästi. Ja kun hän hyppää pulkkaan, kääräisee hän helmansa tiukalle jalkojensa ympärille ja tempaisee hihnasta kuin tottunein poromies ja vilahtaa jäljettömälle tielle männikkötievaa kohti talon taakse…
Näen hänen ajavan edellä, näen hänen pulskan vartensa ja pitkän palmikkonsa… ja vähän väliä ruskeat silmänsä, kun hän kääntyy taakseen katsomaan, missä asti minä tulen…
* * * * *
Siitä on nyt jo kulunut monta vuotta, kun sattui tuo lemmenseikkailuni erämaassa, sydäntalven aikana. Maailma vei kun veikin minut mukanaan. Unohdin hänet — samoin kuin monta muuta — enkä ole hänestä mitään kuullut. Totta kai hänkin on jo unohtanut — kaiketi aavistanut, että se maailma, josta hänen luokseen tulin ja johon hänen luotaan läksin, on kavala ja kurja… ettei tarvitse ikävöidä eikä mieli tee muistella sen pettäviä ystäviä.
KAIHOLAAMME
Laaksosta noustaan korkean mäen laelle, jonne näkyy suurenmoinen kuutamon valaisema maisema leveän, polveilevan joen rannoilla ja hyvin kaukana lumisia vaaroja ja repaleita hakatuista saloista.
"Ah! Tämäpä on ihanaa!"
Niin hän sanoo, hän, josta olin nuorukaisena uneksinut ja miehenä miettinyt. Olen löytänyt hänet sieltä, mistä ennen turhaan hain. Me matkaamme nyt omaan Kaiholaamme, pieneen kotiimme kauas erämaahan. On syystalven leuto yö, tyven ja kuutamoinen.
Hän on täällä outo, vieras näillä vaaroilla, ja näkee ensi kertaa palasen sitä pientä maailman nurkkaa, jonne hän tahtoo minua seurata.