"Näinkö kaunis onkin sinun Pohjolasi!"
Hän ihastuu siitä, mitä näkee, ja riemu loistaa hänen silmistään.
"Rakastatko Pohjolaani?"
"Oi, enhän tätä tämmöiseksi luullut, en voinut kuvitella, vaikka kerroit, että Pohjolasi on näin suuri, näin ihana ja avara."
Mäen päälle pysäytämme hevosemme ja nautimme kumpikin. Yllämme kaareutuu korkea, tumma taivas ja tähtien tuhannet laumat. Edessämme on suuri ja kolkon komea Pohjola korkeine lumisine vaaranlakineen, joiden huippujen päällitse revontulet kalpean kellertävinä leimuavat. Siellä monien vaarojen takana on oma pieni Kaiholamme, onnemme ja ilomme hauska koti.
Tie on soma ja mutkikas. Mustan mieli on iloinen ja virma. Se juosta vilistää vastaleessakin; sen harja hulmuaa rennosti ja komeasti, tiu'ut soivat ja kulkusen helinä kuuluu somalta kirkkaassa ilmassa. Sanomaton onnen ja ilon tunne valtaa minut, rajaton riemu täyttää sydämeni, ja minä puserran häntä povelleni kuin pelkäisin hänen katoavan pois… Olenko hänet ansainnut? Olenko todellakin ollut saamassa elämältä näin paljon?
"Olet, olet. Minä tunnen selvästi, että sinua juuri varroin ja ikävöin", vakuuttaa hän minulle.
"Olin niin orpo ja onneton, niin kaihomielinen ja kelvoton. En tietä tiennyt, kussa kuljin, en polkua löytänyt, joka vei kultaiseen kartanoosi…"
"Löysitpähän. Tapasit minut juuri silloin, kun jo olit lakannut toivomasta."
"En enää uskonut sinua olevankaan. En toivonut palkkaa saavani kaikkien kovien vuosien koettelemuksista. Enkä enää uskonut, että vielä paistaisi päiväni, onneni olisi näin suuri ja eheä. — Rakastathan minua, Anna ainoiseni?"