"Rakastan, rakastan. Enemmän kuin luuletkaan!"
"Mutta minä olen köyhä ja saamaton!"
"Olet niin hellä ja hyvä. Voi, sinun rinnallasi on niin turvallista, sinun sylissäsi tuntuu kuin ei mikään pelottaisi… niinkuin katoaisivat kaikki pienet huolet ja elämä näyttäisi niin suurelta ja todelliselta… Kuulen sydämesi sykkivän… Ah, aavistatko, kuinka sinua rakastan! Oi, että voisin olla sinun ilosi, poistaa alakuloisen mielesi ja laulaa sinulle elämän iloa ja rakkautta! Olen aavistanut sinun ikäväsi, kuvitellut tuskiasi, kun kaihoisina iltoina minua muistelit… Näen sydämesi sisimpään… poloinen ystäväni."
"Tyydytkö minun Kaiholaani…?"
"Voi, sinun Kaiholasi on meidän onnelamme. Kaihon me karkoitamme pois ja elämme omaa, hauskaa elämäämme! Voi, ystäväni, kuinka olen onnellinen! En vaihtaisi tätä matkaamme mihinkään maailmassa… Kuinka tämä onkin kolkon komea, tämä Pohjolasi…"
Tie on kiertäen laskenut laaksoon, noussut ahteelle ja kulkenut kuusikon poikki laajan jänkän laitaan. Sen toiselta puolelta alkoi vaara kohota, ja vaaran kupeita luikerrellen tie vei pienen petäjikön halki äärettömän korkeaa vuorenlakea kohti, jonka puuton ja luminen huippu paistoi kuun valossa kuin taikalinna.
"Tämäkö on se satumaailmasi, josta olet minulle kertonut?" kysyi hän.
"Tämähän se on. Näetkö tuon korkean vaaran lakea, jonka luminen huippu kimaltelee tuolla kaukana?"
"Näen, näen. Se on niin satumaisen korkea ja salaperäinen. Senkö kautta tie vie Kaiholaamme?"
"Sen takana on Kaiholamme, pieni kotimme pitkien petäjien keskellä…"