Voi, juokse Musta! Ja vie meidät pian! Katkea, taival, joudu, koti!
Musta jouduttaa kulkuaan. Kulkunen helisee, ja tiu'ut soivat. Tie vie ja viehättää meitä, välisti, kuin nauraen, ilmestyy metsäjärvelle, kohoaa vastaiselle rannalle ja luikerrellen taas lepikon läpi painuu uusille ahteille.
"Miksi sinä sanot kotiamme Kaiholaksi?" kysyy hän.
"Kerronko sen sinulle?"
"Kerro, kerro!"
"Kun pieni kotini oli valmis, kun kesäaamuna ensi kerran sytytin tulen takkaan, kävi mieleni apeaksi. Olin niin yksin ja ystävittä. Silloin nousin tuon korkean vaaran korkeimmalle huipulle, josta näkee kauas kaikille ilmoille, ja istuin ikävissä. Minne kääntyisin, kunne kulkisin, että löytäisin hänet, jota ikävöin ja jo kauan, kauan olen rakastanut. Katsoinpa mille ilmoille hyvänsä, joka haaralta näytti pettymys pilkistävän. Kuinka oli etelän taivaskin totinen ja kumma, harsopeitteinen kuin itkuja puserrellen. Pohjoisessa oli pilvi. Länsi liekaroi ja itä ilkkui ja ilakoi… Alhaalta laaksosta näin pienokaisen kotini. Se näytti niin yksinäiseltä ja autiolta… Silloin nimitin sen Kaiholakseni…"
"Mutta nyt ristimme sen onnelaksemme. Me tuomme onnen ja ilon tullessamme. Ja kesäiltoina kiipeämme tuon suuren vaaran laelle."
"Niin teemme. Sieltä näemme palasen sitä maailmaa, jonka olemme jättäneet ja jonne emme enää palaa. Tämä on nyt meidän maailmamme…"
"Ja yhteinen ilomme ja onnemme. Meille tulee niin hauskaa…" puhkeaa hän puhumaan, ja hänen suuret siniset silmänsä säkenöivät ilosta.
Ja yhteistä onneamme kuvitellessani kerron: