"Kesäaamuna sinä saatat karjan laitumelle, laittanet niin kauas, että eksyt korpeen… Mutta äkkiä kuulet tuohitorven toitotuksen ja arvaat, että olen sinua etsimässä."
"Voi, niin, niin…"
"Kohtaan sinut kuusen juurelta itkemässä ja vedän syliini ja pitelen näin… ja suutelen pois kyyneleesi… näin…"
Olimme jo ehtineet likelle sitä korkeaa vaaraa, jonka luminen laki oli kauan näkynyt. Sen kylkiä pitkin vie tie, kiertäen kallioita ja männikkötievoja pitkän kuusikon läpi loivalle myötäleelle, jota pitkin se kulkee vinosti laaksoon.
"Täällä on jo sellaista seutua, semmoisia puita ja kumpuja kuin kerroit olevan Onnelamme lähellä. Nyt ei enää ole pitkä matka kotiin", sanoo hän ihastuen.
"Jo olemme lähellä. Kohta näkyy puiden välitse pieni pirttimme… Näetkö tuota pulskaa kuusta tuossa… Se on sinun kuusesi, Anna ainoiseni. Sen juurella usein illoin istuin, kun sinua odotin."
"Nyt sinun ei enää tarvitse istua yksin. Olen aina, iäti vierelläsi."
Tie vie syvään laaksoon, jonka pohjalta näkyy lammen luminen pinta. Lammen toisella rannalla on maa loivaa etelää kohden, ja siinä pitkien petäjien keskellä on Onnelamme. Hän on ihastuksissaan ja Mustan juostessa puhelee:
"Voi, sieltä tuikkivat tulet… Tämä lampiko on kalavetemme…? Nyt jo näen koko kotimme… Oi kuinka tämä on pieni ja sievä, rauhallinen ja runollinen… Voi, ystäväni, minua vartenko näin teit…? Kuinka olen onnellinen, onnellinen!"
Lammen poikki juoksee Musta vihaista vauhtia, nousee kiivaasti vastaletta, jonka läpi tie kulkee sakean puistikon halki… ja vie reen kuin lennossa pirtin porrasten eteen… omaan Onnelaamme.