ERIKA
Hän oli kyllästynyt pieniin rakkausseikkailuihin. Oli saanut kyliänsä kansakoulunopettajista, nuorista ylioppilaista ja nyt viimeksi lyseolaisista. Hän tahtoi nyt sanalla sanoen naimisiin.
Olihan hän, Erika, ollut jo montakin kertaa kihloissa, mutta mitä siitä oli kihloihin menemisestä semmoisten kanssa, jotka vielä tarvitsivat vuosikausia, ennenkuin saivat viran. Täytyi ruveta katselemaan semmoista miestä, joka pystyisi heti menemään naimisiin.
Eihän hän juuri välittäisi, minkälainen mies se olisi, kunhan hänellä olisi virka ja varmat tulot. Hän oli jo niin monta kertaa rakastanut, ettei olisi niin vaarallista, jos ei enää niin kovin lämpenisikään.
Hän oli rovastin tytär ja vieläkin pulska ja punaverinen, vaikka ikä alkoi olla siinä lopulla kolmeakymmentä. Häntä eivät enää miellyttäneet ne pikkuvirat, joissa hän oli ollut: milloin opettajattarena kansakoulussa ja nyt viimeksi postinhoitajattarena. Hän tahtoi päästä levähtämään…
Hyvällä tuulella hän nyt oli tänään, katsellessaan ulos postitoimiston ikkunasta maantielle päin. Hän odotti sieltä päin sulhastaan tulevaksi. Se oli pitäjän nuori pastori, jonka sydän hänen oli onnistunut sytyttää maalliseen liekkiin. Ja pastori olikin todella ihastunut Erikaan, eikä tarvinnut hetkeäkään epäillä sitä, että pastori oli kaikin puolin hänen vallassaan. Mutta kaino ja rakastavainen hänen oli täytynyt olla, ennenkuin pastori "iski silmänsä" häneen. Sillä pastori oli herännyt mies, ankara mielipiteissään ja nuhteeton elämässään. Ja erilainen kaikin käsin kuin Erikan entiset sulhaset. Ei pyrkinyt pastori liian likelle, ei silloinkaan, kun kosi. Oli vain kerran suudellut otsalle ja puhunut Jumalasta…
Kyllähän Erikaa vähän vaivasi, kun hän muisteli sitä, että oli pastorille kelpo lailla valehdellut. Ei ollut sanonut koskaan olleensa rakkausseikkailussa, suudelleensa miehen huulia tai tunteneensa niin puhdasta rakkautta kuin nyt pastoria kohtaan. Muutkin Erikan vakuutukset oli pastori uskonut ja kyynelsilmin puhunut siitä, että hän oli jättänyt naimahommansa Jumalan haltuun, ja näin oli taivaallinen isä hänelle toimittanut sorean morsiamen.
Sitä miettiessä Erikassa kävi vilunväre, ja yhtä ja toista hän muisteli kuluneesta elämästään. Varsinkin yhtä juttua, joka tosin oli tapahtunut kaukana täältä, mutta joka vielä vastaisuudessa voisi tulla pastorinkin korville. Mutta silloin se ei enää olisi niin vaarallista, ja hän vannoisi pastorille, että se oli pelkkää valetta.
Kuului olevan jo maisterina se silloinen sulho Akseli Airisto… Hän oli rakastanut Erikaa puhtaasti ja rajattomasti, he olivat olleet kihloissakin melkein puoli vuotta. Mutta Erika oli hänelle antanut rukkaset, sillä Airisto oli hänen mielestään ollut ruma mies ja kömpelö kuin mikäkin seiväs. Mutta siitä oli Airisto nokkaantunut hirmuisesti ja vannonut elinaikaista vihaa ja puhunut kostosta hautaan asti…
Onneksi oli Airisto sentään siksi kaukana nyt, ettei hänestä ollut pelkoa. Viikon parin päästä heidät jo kuulutettaisiin pastorin kanssa, ja häät oli päätetty pitää heti.