Ja Erika toivoi, että aika rientäisi lentävin siivin…
Hän oli pukeutunut pastorin mielen mukaan yksinkertaisesti ja kammannut hiuksensa jakaukselle. Täytyi koettaa olla niin, ettei pastori pääsisi mitään epäilemään.
Oikeastaan Erika ei voinut vähääkään rakastaa pastoria, vaikka tämä oli pulska mies. Hänessä oli jotakin akkamaista ja pehmeää ja joutavaa jumalisuutta Erikan mielestä. Mutta se täytyi sietää. Ei ollut enää aikaa ruveta miestä odottamaan ja valikoimaan. Ikää oli jo kovasti, ja monenlaisia seikkailuja oli jo tullut kokeneeksi. Sitten, kun he pääsisivät naimisiin, voisi Erika alkaa hioa pastorista akkamaisuutta pois ja koventaa pehmeyttä. Mutta nyt täytyi liehakoida…
Niin Erika mietiskeli ja tuumaili itsekseen, odottaessaan pastoria. Hän oli aikonut tulla heti puolisen syötyään, ja he menisivät sitten yhdessä kävelemään ja nauttimaan heräävän keväisen luonnon kauneudesta.
Mutta merkillisen kauan pastori viipyi. Hän oli ennen ollut hyvin täsmällinen. Erikasta alkoi aika tuntua pitkältä ja joutessaan hän leikki kihlasormuksellaan. Se oli paksu ja vankka ja soveltui mainiosti hänen sormeensa. Airiston sormus oli ollut paljoa mitättömämpi.
Mutta viimein Erika tuskastui odottamaan ja höpisi itsekseen:
— Mikähän sille lampaalle nyt on tullut, kun ei kuulukaan… Ja mitä hittoa hän viivyttelee?
Erika oli jo aikeissa lähteä häntä vastaan, kun samalla huomasi pastorin kävellä huiskivan pappilasta päin.
— Tuollapa tuo tulla viuhtoo, — arveli Erika hyvillään, ja jonkinlainen paino tuntui lähtevän hänen sydämestään. Siellä oli koko päivän ikäänkuin joku ollut soimaamassa soittaen kummallista nuhdevirttä. Mutta nyt se katosi, ja erinomaisen lempeänä ja kainona Erika otti vastaan pastorin.
"Voi kuinka minä olen jo ehtinyt pitkästyä ja ikävöidä sinua", sanoi hän lempeimmällä äänellään ja tavoitteli pastorin kättä.